Barbien uusi elämä

Kuva: Stiina Saaristo

With You (Separation Picture II), 2007. Stiina Saaristo on tullut tunnetuksi hurjista naishahmoistaan, jotka kääntävät päälaelleen länsimaisen yhteiskunnan naiseen kohdistamat odotukset.

The last man standing, 2007-2008.

Kuva: Kimmo Mäntylä/Lehtikuva

Stiina Saaristo

Stiina Saaristo Ein Kleines Monster

Amos Andersonin taidemuseo, Helsinki, 8. 3. saakka.

Kuvataiteilija Stiina Saaristo (s. 1976) valmistui Taideakatemiasta vuonna 2001 ja on siitä lähtien esiintynyt taidenäyttämöllä suurikokoisilla väri- ja lyijykynäpiirroksilla. Hänen työskentelynsä on valokuvamaisen pikkutarkkaa ja hän esiintyy itse teostensa mallina vaikka kuvien fantasiamainen tyypittely tuskin antaa niille omakuvan oikeutusta.

Valokuvamainen tekotapa on hidas. Kookkaiden teosten työstäminen saattaa kestää useita kuukausia. Amos Andersonin taidemuseo kokoaa taiteilijan tähänastisen tuotannon tärkeät teokset näyttelyksi ja näyttää hänen ilmaisunsa kehittymisen vaiheet.

Kostonhimoa

Saariston kuvien päähenkilö on nukeilla leikkivä, aikuinen nainen, jonka asut ovat pikkutytön pieniksi käyneitä pitsiunelmia.

Tämän naisihmisen elämä ja naistenlehtien kauneussuositukset eivät kohtaa. Kiloja on liikaa, selluliitti tursuaa ja laajenneet ihohuokoset ja silmäpussit huutavat kosmetiikkateollisuuden väliintuloa.

Aikuisen naisen kehossa asuu turhautunut pikkutyttö, joka ei osaa tehdä pesäeroa muovilelujen täyttämään leikkimaailmaan. Värikynäpiirrossarja Tyttöjen välittömästä ystävyydestä näyttää lelujen ja aikuislapsen kommunikaation loputtomana valtataisteluna: Barbieta vastaan voi taistella nyrhimällä sen tukan ja värittämällä kasvot vihreiksi tussilla.

Sadut ja legendat ovat läsnä julmina arkitulkintoina. Hääpukuisen aikuisprinsessan suudelma ei rupikonnaa prinssiksi muuta.

Pissakin karkailee. Uusimmissa piirroksissa jättilapsi on muuttunut turhautuneeksi kostajaksi. Leipäveitsestä saaneiden hiirten raadot näyttävät olevan alkua laajemmalle kostotoimelle.

Toden manipulointia

Saariston piirrokset ovat naturalistisen esittäviä mutta eivät realistisia. Todellisuuden asuun puettujen teosten keskeinen etäännytyskeino on niiden suuri koko. Kolmimetrinen hahmo siirtyy katsomiskokemuksessa välittömästi fantastisen liioittelun sfääriin.

Kuvat ovat tilaratkaisuna yksinkertaisen näyttämömäisiä. Toiminta tapahtuu etualalla korostetun poseeratusti. Nainen seisoo kuin valokuvaan asettuneena avuttoman turhautuneena mutta vihan kohteina on vain muovikrääsää: söpöjä nukkeja ja muoviponeja.

Nämä kuvat eivät ole samaistumisen kohteita. Ne ovat kauttaaltaan negatiivisen ja naurettavan tappiomielialan läpäisemiä ja niiden mahdolliset mallit asuvat naapurirapussa.

Pikkuhirviö-otsikon alla esiintyvä näyttely avaa omaperäisen näkökulman kulutusyhteiskunnan ja yksilön välisiin jännitteisiin. Saariston teokset ovat suoraa puhetta naisroolin muodostumisesta.

Seksuaalisuuden tai vietin kanssa niillä ei ole melkein mitään tekemistä. Pesäero miehiin tehdään jo alkutuotannossa ja Ateneumin taidemuseon taannoisessa Kalevala-näyttelyssä nähdyssä häijyssä The last man standing -teoksessa Väinämöisellä on pienen lelusoturin rooli.

Piirrosten hyperrealismi nostaa vakuuttavasti näkyviin tavaran ja ulkoisen kuoren osuuden nais-identiteetin muodostamisessa.

Ajatus suuntaa sylttytehtaalle: tässä näytetään paljaana naistenlehtien ja tv:n mallisarjojen manipulaatiosisältö.

Saarnaava sävy ohitetaan taitavasti liioitellen. Hahmon roolista putoaminen on sekä naurettavaa että traagista.

Teosten groteskius on sukua amerikkalaisen Cindy Shermanin valokuvataiteelle. Kaukana eivät myöskään ole viihdekoneistojen tehtailemat ihailijakuvat ja ennen kaikkea Marilyn Monroen poseerausten nerokas naisklovneria. Saariston hahmojen tähtiin kurkottava maalaisserkku päätyy kerta toisensa jälkeen turhauttavaan mahalaskuun. Katsojaa tämä farssi ravistaa ja jollei näkemäänsä torju saattaa päätyä miettimään sivilisaatiomme tarjoamien samaistumismallien sisältöjä.

Lähetä artikkelin linkki: Sähköposti Facebook Delicious