Katsojaa uhkaa ähky Suomen Taiteilijoiden näyttelyssä
VUOKKO VILJAKKA
Suomen Taiteilijat 42. vuosinäyttely Kulttuurikeskus Poleenissa 31.10. asti Apua! Onko minun ihan pakko mennä tuonne?
Tunnen, kuinka hetkellinen taideähky valtaa minut, vaikka en ole vielä edes astunut sisään Poleenin näyttelytilan pääsaliin.
Puistatuksen syynä on liioitellun tiukka ripustus. Värikylläiset maalaukset ja niiden eteen tungetut veistokset vyöryvät seiniltä ja kirkuvat ympärilleen tilaa.
Esittävän taiteen vaalijaksi vuonna 1968 julistautuneen, vapaan taideyhdistyksen, Suomen Taiteilijoiden 42. vuosinäyttelyn ripustus on mennyt sananmukaisesti överiksi.
Näyttelyssä on 153 taiteilijaprofessori Tuomas Mäntysen valitsemaa teosta ja niistä yli puolet pääsalissa.
Veistoksia on ilahduttavan paljon, yli 20, mutta miksi niistäkin lähes kaikki on ahdettu väkivalloin pääsaliin? Parvelta veistokset puuttuvat kokonaan. Onko ripustajien into hiipunut kesken?
Rehevästi rietas Suomen Taiteilijoissa on noin 250 jäsentä, joista yli 50 esittäytyy nyt vuosinäyttelyssä. Valtakunnallinen taideyhdistys jalkautuu jo kolmannen kerran Poleeniin. Edellinen näyttely oli 1998 ja ensimmäinen 1992.
Veistokset ovat tämänkertaisen näyttelyn parasta antia. Tarjonnasta saa esimakua aulassa, missä Arja Krossbeck-Juholan rehevä rakusavinainen, Something in my mind, nostaa kasvonsa ja rintansa ihanan riettaasti kohti aurinkoa. Anja Vanamo-Kailan Löytäjäenkeli-veistoksessa naisen kasvot piirtyvät esiin kupariverkosta. Herkät kasvot heräävät hetkeksi eloon pääsalin nurkkauksessa, kun ilta-auringon viimeiset säteet hipaisevat niitä.
Näyttelyn läpi kahlaaminen on armoton urakka, mutta se kannattaa. Yleissilmäys kertoo, että taideyhdistyksen raameihin mahtuu nykyisin muutakin kuin esittävää taidetta. Pääosassa, ainakin määrällisesti juhlivat kuitenkin edelleen perinteiset maisemat ja asetelmat.
Pike Kokkosen värikkään Viestintuoja-öljymaalauksen siveltimen vedoissa on vauhtia. Se on toimiva pari vieressä olevalle Leena Horpun harmaasävyiselle Unohdettujen kaupungille (öljy-sekatekniikka). Maalaukset tasapainottavat toisiaan.
Epäilen, että Pieksämäki-Varpaisjärvi rockin öljymaalauksiinsa ikuistanut Friidu Kahjo on tekaistu nimi. Sama se. Kahjon maalauksissa on asennetta ja huumoria.
Näyttelyn puhdasveriset naivistit on sijoitettu aulaan. Pirjo K. Toikan maalauksissa sulhanen tanssii ja morsianta pestään. Minni Kallio vie katsojat puolestaan kalakauppaan ja päiväkahville.
Silmä lepää tyynessä vedessä lipuvissa joutsenissa, jylhissä metsissä ja uneliaissa talvimaisemissa. Järisyttäviä, tai edes värisyttäviä taide-elämyksiä näyttely ei silti tarjoa.
