Sävellyksiä vanerille

Kuva: Rauno Traskelin

Erikoisen ja vaativan veistosmateriaalin, lentokonevanerin, työstämisen taju johdatti Tapio Wirkkalan avaruusgeometrisiin teoksiin. Pyörre-veistos sai veistotaiteen pääpalkinnon Milanossa 1954.

Kuva: Kirsi Taivainen

Wirkkala tavoitti vaneriveistoksissaan vaalean puun ja tummien liimakerrosten vaihteluilla myös luonnon muotoja.

TAPIO WIRKKALA Kuvanveistäjä

Emmassa Espoossa 10.1.2009 saakka.

Tapio Wirkkala teki ainutlaatuisia vaneriveistoksiaan kuin sävellyksiä: hän kirjoitti omalle "nuottiviivastolleen" vanerin työstön kaavan, viilujen paksuuden ja järjestyksen, ja antoi nuotit puuseppä Martti Lindqvistille soitettavaksi. Työt saivat sielunsa, kun taiteilijan ideat ja näkemykset yhdistyivät puusepän luovaan silmään ja taitoon. Ystävysten tiivis yhteistyö kesti kolmekymmentä vuotta.

Emman näyttely esittelee muotoilijana tunnetun Wirkkalan veistotaidetta laajasti ensimmäistä kertaa. Keskiössä ovat juuri vaneriveistokset; näyttelyn avaa huima, Montrealin maailmannäyttelyyn 1967 valmistettu Ultima Thule -reliefi (Äärimmäinen Pohjola). Kahdeksanmetrinen työ sai inspiraationsa Lapin Lemmenjoenlaaksosta. Samasta pohjoisen tematiikasta syntyivät kaikkien tuntemat lasitkin.

Wirkkala aloitti 1930-luvun alussa Taideteollisessa keskuskoulussa koristeveistäjän linjan. Koulussa ja valmistuttuaan hän kokeili monia materiaaleja, kuten puuta, kiveä ja pronssia. Yksi tunnetuimmista veistoksista on Äänislinnaan 1942 tehty, sittemmin Suomenlinnaan siirretty graniittinen Suomen Leijona.

Lahjakas veistäjä ei kuitenkaan valinnut kuvanveistäjän ammattia, vaan vaihtoi muotoilun puolelle. Hänet otettiin Iittalaan töihin, jossa lasimuotoilijan ura urkeni nopeasti.

Lentokonevaneria

Muotoilutyön ohessa Wirkkala teki systemaattisesti veistoksia, merkittävimpänä materiaalinaan vaneri. Yhteistyö Sointeen vaneritehtaan kanssa mahdollisti kalliin lentokonevanerin käytön. Veistoksia syntyi kaikkiaan satakunta. Näyttelyyn on valittu kolmisenkymmentä keskeisintä, muiden muassa Milanon triennaalissa kuvanveiston ensimmäisen palkinnon 1954 voittanut Pyörre.

1950-luvun vaneriveistokset linkittyvät ajan kansainväliseen moderniin taiteeseen. Wirkkala matkusti paljon puolisonsa, keramiikkataiteilija Rut Brykin kanssa, ja piti veistotaiteen merkkimiesten, muiden muassa Brancusin, Naum Gabon ja Antoine Pevsnerin veistoksista.

Kotimaassa Wirkkalan kevyet ja ohuet, abstraktit veistokset poikkesivat sodanjälkeisestä monumentaalisesta taiteesta. Ne kuitenkin hyväksyttiin, sillä Wirkkalalla oli jo asema maailmalla mainetta niittäneenä muotoilijana. Muotoilugurun maine ei silti päästänyt kuvanveistäjää esille.

Abstraktein muodoin

Wirkkalan vaneritöistä huokuu herkkä materian ja muodon taju. Lähtökohtana ei ole ollut materian pakottaminen tiettyyn muotoon, vaan puun kuunteleminen ja sisäisen, visionäärisen näkemyksen esilletuominen.

Esittävän ajatuksen sijaan taiteilija usein havainnoi avaruusgeometrisilla töillään tilaa ja liikettä, muutosta. Silti ne herättävät mielikuvia hienosta, valuvasta hiekasta simpukoihin ja lehtiin. Abstraktein muodoin hän tavoittaa myös suomalaista pohjoisen maisemaa, jokien virtauksia, tuntureiden silhuetteja ja aurinkoa. Lemmenjoelta tukikohtansa löytäneelle taitelijalle Lapista tuli "keskittymisen ja hengissä pysymisen keino", kuten hän itse määritteli.

Muotoilijalle vaneriveistokset olivat henkireikä ilman tilaajan toiveita tai aikatauluja.

Lapin-mökillä Wirkkala tarkkaili myös lintuja, joista muodostuikin mieluisa aihe vaneriveistosten rinnalle. Wirkkalan linnussa on muinaista ibistä ja pohjoisen kahlaajaa, joissakin jopa pingviiniä. Virtaviivaisuus kiinnosti linnuissakin.

Vaneriveistosten ohessa Emman näyttelyssä kerrataan Tapio Wirkkalan henkilöhistoriaa, esitellään töiden tekemisen prosesseja sekä lasituotantoakin Kantarelli-maljakoista maineikkaan Finladia-votkapullon röpelölasiin.

Lähetä artikkelin linkki: Sähköposti Facebook Delicious