Suomen valokuvataiteen museo, Helsinki. 15.9.2010 - 27.2.2011
Valo lankeaa lempeästi pieniin, mustavalkoisiin valokuviin. Niistä jokainen on tarina, kokonainen maailma tämän toisen maailman sisällä.
Kuvat ovat pysyvä henkinen tila, vaikka niiden maisemat viittaavatkin paikkoihin, kaukaisiin maihin merten ja vuorten takana. Siperiassa, Walesissa, Nepalissa, Irlannissa. Suomessa ja Vienassa.
Pentti Sammallahti on matkustanut paljon, mutta se on sivuseikka hänen pitkällä urallaan valokuvaajana. Hän on matkustanut, koska se on yksi tapa katsoa keskittyneesti.
Valokuvataiteen museossa juuri avautunut Sammallahden retrospektiivi avaa laajan näkymän taiteilijan katseeseen. Teosten kautta kuvastuu todellisuus, joka etääntyy ajasta.
Tämä ristiriita, valokuvan välineeseen liittyvä hetkellisyys ja samanaikainen ikuisen läsnäolo muodostavat Sammallahden taiteen ytimen. Hänen näyttelynsä on raju muistutus siitä, että vain pysähtymällä ehtii katsoa tarkasti.
Aivan hiljaa Pentti Sammallahti syntyi Helsingissä vuonna 1950 ja laskee kuvanneensa kutakuinkin puoli vuosisataa. Hän oli jo varhain niin tietoinen uravalinnastaan, että suostui vain pitkin hampain käymään koulunsa loppuun.
Kameraseuran kautta Sammallahti kiinnittyi 1960-luvun puolivälissä Suomen nuorten, aktiivisten valokuvaajien eturiviin. Samalla hänestä kehittyi vakaumuksellinen pasifisti.
Avointa poliittisuutta Sammallahden kuvista on kuitenkin turha etsiä. Hänen sanomansa rakentuu toisin kuin monien aikalaisten osoittelevassa dokumentarismissa.
Sammallahden teokset puhuttelevat hiljaisuudellaan. Niiden ihmiset eivät käy päälle vaan pikemminkin sulautuvat maan ja taivaan pintoihin. Silti Sammallahden kuvat kertovat nimenomaan ihmisyydestä, vaikkakin usein eläinten kautta.
Vähäisen suuruus Kissat, koirat, linnut ja lampaat ovat Sammallahden lempilapsia. Ne tulevat hänen kuviinsa uudelleen ja uudelleen, usein pieninä ja melkein huomaamattomina, toisinaan koko kerrontaa hallitsevina.
- Kuvatessani en puhu ihmisten kanssa. Pyrin seuraamaan asioita sivusta ja toimimaan niin huomaamattomasti kuin mahdollista.
Eläimille hän myöntää puhuvansa, nehän ymmärtävät samaa kieltä kaikkialla maailmassa. Niitä voi houkutella ja ohjata, joten kaikki hämmentävät eläinkuvat eivät todellakaan ole sattumaa. Silti eläimet pysyvät omalla puolellaan, villeinä ja arvaamattomina,
Näyttäytyypä kuvissa eläimiä tai ihmisiä, ne kaikki tuntuvat tulevan jostakin sivusta ja pysähtyvän kameran piiriin sattumalta, kuin ohimennen. Pysyvämpiä ovat kivet, kalliot ja vedet..
Harmaan rikkaus Melkein kaikki, mitä Sammallahti näyttelyssään esittää, on mustavalkoista tai sellaisena pidettyä. Kuvat rakentuvat tarkoista ja rikkaista mustan, valkoisen ja harmaan sävyistä.
Mukana on myös muutamia värikuvasarjoja. Useimmille ne edustavat tuntematonta Sammallahtea. Kokonaisuutta teokset hehkuttavat pikemmin kuin hajottavat, sillä värien skaala on kapea ja ote tietoisen luja.
Sammallahti toteaa, ettei erityisemmin viihdy värikuvien tekijänä. Hänen mielestään niihin liittyy aina "hallitsematon, dekoratiivinen lisä", joka mustavalkoisesta puuttuu.
1980-luvulla Sammallahti opetti Taideteollisessa korkeakoulussa. Noista vuosistaan hänet muistetaan erityisesti valokuvan vedostamisen ja painamisen laadun kehittäjänä.
Näyttelyssä on esillä vedoksia ja kuvasalkkuja monelta vuosikymmeneltä. Suurin osa vedoksista on valmistettu perinteisin menetelmin kotikellarin pimiössä.
- Yksi valokuvan hienoimmista ominaisuuksista on se, että samaan negatiiviin voi palata monta kertaa ja työstää sitä eri tavoin. Yleensähän kuvataiteilijat menettävät teoksensa kerralla, kun ne on myyty.
