Viileä teräs koskettaa

Kuva: Kimmo Mäntylä / Lehtikuva

Kari Huhtamo piirtää teoksestaan ensin luonnoksen. Sitten hän taittelee ja leikkelee paperia, kunnes idea suurenee lopulliseen kokoonsa. Silloin alkaa taitoa ja teknistä osaamista vaativa jatkotyöstäminen. Edessä teos Carpe Diem I, ja takana Carpe Diem IV.

Kari Huhtamo

Variatio Arctica Sculptura

Helsingin taidehalli 18.5-13.6.

Kari Huhtamo (s.1943) on keskeinen tekijä 1960-luvulla tuotantonsa aloittaneen, modernia muotokieltä viljelevän taiteilijapolven joukossa.

Teosten pääasiallinen materiaali on 1970-luvulta lähtien ollut ruostumaton, haponkestävä teräs.

Huhtamon asemasta kertoo, että hänet kutsuttiin viime vuonna ensimmäisenä suomalaisena taiteilijana moskovalaiseen Tretjakovin galleriaan pitämään yksityisnäyttelyä.

Osa Tretjakovin galleriassa esillä olleista töistä on nyt koottu Helsingin taidehalliin näyttelyyn. Esillä olevat työt ovat pääosin syntyneet kahden edellisvuoden aikana.

Luontoa ja tekniikkaa

Huhtamo on hylännyt ihmishahmon ilmaisun keskeisenä teemana. Tilalla on yhtenäinen tilallinen kappale vailla perinteistä monumenttipaatosta.

Teokset ovat sulkeutuneita ulkoisen kuvaamisesta, ne eivät viittaa mihinkään reaaliseen tapahtumaan. Tämän puhtaan muodon tyypillinen edustaja oli myös kuopiolaissyntyinen Raimo Utriainen (1927-1994 ), jonka taiteen edustava näyte on Kuopion kaupunginteatterin edessä oleva Maria Jotuni -veistos.

Vaikka Hutamon teosten keskeinen materiaali on aina ollut viileä teräs, hän ei ole peitellyt teostensa muotomaailman yhteyttä luontoon. Tähän siteeseen viittaavat taidehalliin ripustetut, taiteilijan ottamat luontovalokuvat. Niiden yhteys kolmiulotteisiin kappaleisiin on selvä.

Tuoretta ja vapaata

Myöhemmin hän on kokeillut muun muassa neonvalon käyttöä.

Tästä 1980-luvulle ajoittuvasta aluevaltauksesta on käypä esimerkki Kuopion yliopistollisen keskussairaalan sisääntulon neonputkireliefi vuodelta 1984.

Huhtamon työtapa on leikkivä. Luonnostelu käynnistyy piirtämisestä, paperin taittelusta ja leikkelystä. Tarpeeksi valmis idea suurennetaan lopulliseen kokoonsa, ja sen jatkotyöstämiseen ja viimeistelyyn käytetään paljon teknistä osaamista.

Veistostensa suunnittelussa Huhtamo siirtyi tietokoneavusteiseen työskentelyyn jo 1986.

Luontokokemuksen siirtyminen virtuaaliseen manipulointiin uusii taiteilijan ilmaisua. Vaikka temaattiset muutokset eivät ole suuria, tietotekniikka mahdollistaa suuremman volyymin ja tiheyden. Teokset saavat tuoretta, ajassa kiinni olevaa potkua.

Tilaa ja henkeä

Syy lienee se, että hänen julkisille teoksilleen on ollut kestotilaus.

Kuuluisin lienee Lapin jälleenrakennuksen muistomerkki 1945-55 (1977), jota on verrattu neuvostoavantgardisti Vladimir Tatlinin Kolmannen internationaalin muistomerkkiin (1920). Ja kas, Tretjakovin gallerian näyttelykuvista huomaan, että Huhtamon veistokset on sijoitettu samaan tilaan Tatlinin veistoksen rekonstruktion kanssa.

Helsingin taidehalli koki viime vuonna perusteellisen remontin. Pieteetillä tehty uudistus on säilyttänyt paikan perusominaisuudet. Tässä näyttelyssä taidehallin rooli näyttelypaikkana on parhaimmillaan.

Huhtamon veistokset sekä hallitsevat että ottavat kontaktia.

Parhaimmillaan taide onkin juuri tällaista kohtaamista: tila ja taideteos kommunikoivat, ja paikalla oleva kokija on tapahtumisen kolmas, välttämätön osallistuja.

Lattialle, seinille ja salien yläilmoihin sijoitetut teokset muodostavat kosmoksen, joka ei yritäkään esittää uutta maailmanjärjestystä, mutta joka taideteosten ja tilan yhteisenergiana on uusi, näyttelyn päättyessä katoava kaikkeus.

Jaakko Rönkkö

Lähetä artikkelin linkki: Sähköposti Facebook Delicious