Kaupunginteatterissa 19.6. Belgialaisen Compagnie Thorin esitys To the Ones I Love oli Tanssiviikon ensimmäinen, jota voi pitää pelkkään liikkeeseen ja musiikkiin perustuvana.
Aivan täysin abstraktiksi teokseksi en sitä mieltänyt, sillä tanssijoiden kontakteista ja toistensa liikkumisen seuraamisesta muodostui ainakin minun silmissäni aivan selvä yhteisö. Sen sijaan ryhmän taiteellisen johtajan ja teoksen koreografin Thierry Smitsin ilmoittamaa yhteiskunnallista virettä en esityksestä löytänyt.
Teoksen yhdeksän tanssijaa olivat eri puolilta maailmaa kotoisin olevia afrikkalaissyntyisiä miehiä, ja koreografin yhtenä tarkoituksena olikin tutkia, mitä syntyy, kun toisenlaisista kulttuurillisista lähtökohdista olevat tanssijat toteuttavat klassiseen länsimaiseen, J.S. Bachin musiikkiin tehtyä klassisen baletin tekniikkaan pohjautuvaa nykytanssikoreografiaa.
Esityksen alkuosa oli upea kuin graafinen elävä taideteos, jossa pitkillä palkeilla selin istuvat tummat kehot piirsivät liikeradoillaan täysin valkoiseen tilaan pehmeän teräviä kuvioita.
Tämä visuaalinen ja liikkeellinen kurinalaisuus kuitenkin hajosi melko yleisluontoiseksi nykytanssiksi, joka ei koreografisesti kehittynyt oikein mihinkään.
T-paitoja kyllä vaihdeltiin ahkerasti läpi koko värikirjon ja palkkeja työnneltiin pitkin ja poikin näyttämöä, mutta muutoksille ei löytynyt perustetta sen enempää musiikista kuin koreografiastakaan.
Teknisesti ryhmä oli hivenen epätasainen ja heidän energisyytensä hiipui aavistuksen verran loppua kohden. He tekivät hyvää ja tasalaatuista työtä, mutta eivät säkenöineet.
To the Ones I Love oli sujuva nykytanssiesitys, jota seurasi ihan mielellään, mutta joka ei jättänyt katsojaan kovin painavaa jälkeä.
