<p> Tämä olisi sitten viimeinen kirjoitukseni. Jo nyt harmittaa vaikka en ole vasta kuin aloittamassa kirjoittamis urakkaa, sillä aion jatkossa myös saada ääneni kuuluviin. Haluan jo tässä alussa myös kertoa kiitokseni kaikille osapuolille, joiden ansiosta tästä tuli totta! Varsinkin taiteelliselle johtajalle Jorma Uotiselle, toiminnan johtajalle Anna Pitkäselle sekä Savon Sanomien Riitta Raatikaiselle. </p> <p></p> <p> Jos sitä sitten siirrytään aiheeseen ja tämän iltaiseen esitykseen. Viimeisenä arvosteltavana oli minulla Iceland Dance Companyn teos. Se koostui muutamasta erillisestä teoksesta. Odotin ennen esitystä nykytanssia ja tottahan toki, sitäkin siinä oli. </p> <p></p> <p> Alku oli todella kankea ja minä en ainakaan saanut esityksen ensimmäisestä puoli ajasta yhtään mitään irti. Tänään tuli minulle vastaan se raja, minkä jälkeen voin omasta mielestä sanoa että se ei kuulu enää tanssiin ja se oli juuri tuo ensimmäinen puoli aika. Siinä vain kirmailtiin pitkin lavaa ja juonestakaan en mitään älynnyt. Tuntui jopa että samahan tuo itsekin olisi tanssi taiteilijaksi rueta, mitäs siihen muuta tarvitsee kun liikkuvat raajat. No onneksi en kuitenkaan ole kovin notkea…. </p> <p></p> <p> Olin jo melkein valmis lähtemään kotiin puoli ajalla. Ehkä kuitenkin juuri se, että tiesin tämän olevan viimeinen arvosteltavani, en lähtenyt kotiin. Ja hyvä niin. Kun palasimme istumaan katsomoon tauon jälkeen tuli mieleen ensimmäisenä, että mikäs kirppis täällä oikein on kun lavan lattialla oli vaate kasoja ja toisin kuin yleensä, verhot olivat auki. kohta esiin syöksyi joukko puoli alastomia ihmisiä, miehiä ja naisia. Ei sen puoleen, olisihan niitä melkein alastomia miehiäkin siinä voinut katsella. </p> <p></p> <p> Tilanne oli vähän jännä ja heti ei tajunnut mitä pitäisi ajatella. Porukka rupesi lavalla pukemaan ja päästeli eriskummallisia ääniä ja ilmeitä välillä. Loppujen lopuksi oli joukko vanhuksia lavalla. Se oli kuin suoraan vanhainkodin päivätansseista. yhdellä oli oma mankka mukana, josta musiikkia tansseihin saatiin. Esitys sai ihan uuden ponnahduksen ja monet muut lisäkseni tuntuivat pääsevän mukaan juoneen ja varsinkin itse aloin seurata esitystä ihan eri silmällä. </p> <p></p> <p> Välillä nämä niin sanotut vanhukset tanssivat ja välillä taas puhuivat ja kävivät keskinäistä kanssakäymistä. Ehkä parhaana palana jäi mieleen kaksi miestä, jotka unohtuivat poskisuudelmien jälkeen suukottelemaan muutoin vaan sen pusu-äänen takia. Siinä maalaistyttöä nauratti kovasti. Väliin oli saatu myös mahtava pätkä, jossa oli mikrofoni edessä ja jokainen kävi vuorollaan kertomassa, mistä ei oikein pitänyt. Vaikka ne nyt ei ihan savoa vääntäneetkään , niin kyllä sitä englantia sen verran tajusi että nauramaankin joutui. </p> <p></p> <p> Jonkinlainen pupujuttukin siellä välissä oli, jossa punahehkuiset puput ehkä tanssivat kahta reunaa lavaa, en minä siitäkään juonta älynnyt, mutta tulipahan mieleeni että semmonen olis kiva. Siis se pupu… </p> <p></p> <p> Loppuvaiheessa oli todella hyvin suunniteltu kohta, jossa aikuiset miehet, siis oikeasti aikuiset leikkivät ruualla. Kyllähän siinä jokunen kananmuna päähän särkyi ja jauhot sun muut einekset lattialle lenteli. Oli saatu loistavasti se äänimaailma natsaamaan sen ruuan heittelyn kanssa. Olisi voinut kuvitella, että ne kaikki äänet olisivat olleet peräisin juuri noista aikuisten miesten leikeistä. </p> <p></p> <p> Loppu olikin todella erikoinen. Tanssijat hävisivät lavalta ja seinälle heijastettiin video jossa nämä vanhukset menivät uimahalliin. Ihan siitäkään en koko ideaa tajunnut, mutta tarviikos sitä toisaalta kaikkea ymmärtää. Pää asia että mieli on iloinen kun kotiin lähdön aika koittaa ja niinhän se olikin, loppujen lopuksi! </p> <p></p> <p> Kokonaisuus siis ratkaisee ja koulu asteikolla antaisin arvioksi tälle 7+. Aina on vara parantaa, mutta tämmösenäkin meikälle kelpaa. </p> <p></p> <p></p>
