<p> Voi että, tämäkin ihme piti vielä tanssiviikon tiimoilta nähdä. Viimeinen kommentoitava esitykseni, Tanssiteatteri Minimin Ihme Juttu, muodostuikin kaikkein vaikeimmaksi. Ensi alkuun saattaisi luulla, että apuja kirjoittamiseen löytyisi siitä, että kyseessä on hyvin suomalaisenoloinen esitys jo puhutun kielenkin puolesta. Sekin, että Minimi on kotikaupungistani, on enempi kiusallista: näinkö vähälle huomiolle minulta on jäänyt tällainen innostunut ja osaava tanssintekijäjoukko keskellä kaupunkia. Mitäs kerrotaan teoksen esittelylehtisessä, jonka sai teatterista? Vaikeasti ymmärrettävää tekstiä. Mitäs nyt? </p> <p></p> <p> Hyvä on, lähdetään sitten faktoista. Esitys Minimin intiimissä teatterissa oli omiaan tällaiselle esitykselle. Yleisöä ei mahdu liikaa, ja kaikki tapahtuu katsojaa lähellä. Tämä kuulee hikisen jalan vingahduksen lattiaa vasten, tanssijan kiihtyneen hengityksen, verhojen i-kiskon sirinän, kuiskauksetkin. Näkee jokaisen pienenkin ilmeen jo hyvissä ajoin. </p> <p></p> <p> Jostain syystä tämäkin esitys alkaa pimennetystä tilasta, kuten kaikki arvioitavana olleet tanssiesitykset. Ehkä, kun musta väri luo ryhtiä maalaukseen, se antaa selkeän ja pelkistetyn intensiivisen perusrungon tanssiinkin. Siitä on sen puoleen ihan hyvä aloittaakin. </p> <p></p> <p> En ole varma, enkä huomannut jälkikäteen varmistaakaan, oliko se vain valojen luoma optinen harha, että alkukohtauksessa kyykkien liikkuvien hahmojen yläpuolella olisi ollut saviruukkuja. Joka tapauksessa tanssijoiden asennosta saattoi päätellä heidän kantavan ruukunkaltaista esinettä. Mieleeni tuli raamatun kaivovertaus lähteelle niin kauan menevästä ruukusta kunnes se särkyy. Millähän lähteellä tämä vaeltajajoukko käy? Ammentamassa toistensa sisimmästä ehkä. </p> <p></p> <p> Joukko, joka sitten levittäytyi lavalle, toi mieleen ylipirteän nuorisojoukon, jossa kaikilla on hirveä sanomisen, tekemisen ja näyttämisen hinku. Kuuntelemisen ja odottamisen sijaan jokainen sääti jotain, osaksi toistensa kanssa, kun tämä jotenkin tuki omaa ajatusta. Muutoin muhittiin omassa eksistentiaalisessa erinomaisuudessaan, vaikka ulkoisesti toiminta näyttikin suunnitelmalliselta. Se oli ilahduttavaa, että käytettiin suomen kieltä ja tanssijoiden ulosanti oli elävää ja selkeää. Repliikit olivat paikoin sietämättömän hauskoja ja paljastavia. Välillä oli kuin olisi seurannut jotain sketsiä. </p> <p></p> <p> Alussa tanssijoiden päälle oli kiedottu raamatusta tutut väljät kankaat. Esityksen loppua kohden ne vähenivät ja vaihtuivat normaaleihin vaatteisiin. Tämän muutoksen myötä myös joukko tuntui löytävän oikean ja rakentavan suhteen keskenään. Haa, kehityskertomus! </p> <p></p> <p> 70 minuuttia kestävä esitys oli mielenkiintoinen, tanssijat taitavia ja sympaattisia, muusikot osaavia ja niin poispäin. Mutta mieleen jäi kuitenkin tekotaiteellisuus ja tarkoitushakuinen vaikeaselkoisuus. Perusteluiksi ei minusta riitä toteamus, että teos ei päästä katsojaasa helpolla. Lauseen on keksinyt se sama, joka antaa puolelle abstrakteista maalauksista nimeksi ”Nimetön”. Jotenkin voisin kuvitella koreografin ja tanssijoiden istuneen 12 cl valkoviinilasien ääressä nilkanlämmittimet jaloissaan pohtien: ”Miten sä niinku koet ja arvioisit tuon liikkeen konsekventalistisesti ajatellen?” </p> <p></p> <p> Noniin, näin pitkälle päästiin. Tekstinkäsittelyohjelman rakenneruutu näyttää, että reilut 3000 merkkiä saatiin aikaiseksi. Tavallisesti ollaan päästy kivutta lähemmäs neljää tuhatta. Mutta minkäs teet: tämä tanssiteos pysyy minulle yhtä mykkänä ja vaiti, kuin erämaan kallio, josta uskossaan heikko raamatun mies yrittää turhaan iskeä vettä kansalle. </p> <p></p>
