<p> Torven törähdykset Sotkun edustalla kutsuivat yleisön sisään. Kuopiolainen tanssiteatteri Minimi, yksi tutuimmista kuopiolaisista esiintyjistä Tanssii ja Soi festivaaleilla on aloittamassa ”Ihme Juttu” esitystä. Yleisön löydettyä paikoilleen torvensoittaja ottaa paikkansa kahden hengen orkesterista. Tästä alkaa musiikin, tanssin ja puheen täyttämä reilu tunti. </p> <p></p> <p> Minimin esityksessä ei voi olla huomaamatta esiintyjien läsnäoloa ja jatkuvaa huumoria. Huumori on hetkittäin selkeää vitsailua, välillä esiintyjien kehonkielestä luettavissa. Tempon muutokset, näennäinen säntäily, eleet ja ilmeet kertovat yleisölle, millaisissa tunnelmissa milloinkin mennään. Välillä puhutaan yleisölle ja käydään katsomon puolella. Katsoja on lähellä esiintyjiä. Kepeän ja improvisoidun oloisen esityksen aikana odotin jo, että yleisöstä repäistään joku mukaan esiintymään. </p> <p></p> <p> Orkesteri oli selkeä osa esitystä ja kaikki tanssiminen tapahtui elävän musiikin tahtiin. Viulun näppäilyineen ja orkesterin jalkautuessa esiintyjien joukkoon tuli tunne, että nyt ollaan tanssiteatterissa eikä pelkässä tanssiesityksessä. Orkesterin ja tanssijoiden yhteistyö oli saumatonta ja itselleni ennen näkemätöntä. </p> <p></p> <p> Hyvä tunnelma esityksen aikana tuli siitä, että Marjo Kuuselan tekemä koreografia ei vaikuta käsikirjoitetulle ja suunnitellulle, vaan esitys vaikuttaa tulevan esiintyjien päästä. Rooleihinsa heittäytyvät esiintyjät vakuuttavat. Tosissaan tehdään, mutta ei totisesti. Hiki roiskuu, nostot ja liikkeet tehdään huolella, positiivisella vireellä. Esityksen jälkeen asiantuntijakaverini kanssa mietittiin, että tanssin säännöt ja rajat sallivat vaikka mitä, eivätkä ole yhtä selkeät kuin mm. jalkapallossa. Ehkä rajoja ei ole... Mutta tunteita tanssi herättää säännöttömyydestä huolimatta. On rentouttavaa, kun ei tarvitse purnata paitsioista, vaan voi vain ihmetellä ja pähkäillä. Onneksi sitä itse tietää mikä tuntuu ja näyttää hienolle, eikä muuta tarvitse murehtia. </p>
