Esitys Varkauden Teatterissa 14.10. Onneksi Varkauden Teatterissa ohjaajana vieraillut Eeva Eloranta myönsi etukäteen, että farssi on tavattoman vaativa laji. Varkauden Teatterin uusi farssi, Ray Cooneyn Riemurahat osoittaa väitteen oikeaksi.
Riemurahojen juoni on farssitaituri Cooneyn taattuun tyyliin nasevan nautittavaa sekuntipeliä. Jos näyttämötoteutuksen ajoitus kuitenkin mättää ja rytmi ontuu, lopputulos ei naurata. Näin käy valitettavasti Varkauden Teatterissa.
Juoni kieppuu 1,5 miljoonan euron ympärillä. Ihan tavallinen mies, Jussi Joukola (Jukka-Pekka Löhönen) ottaa vahingossa paikallisjunasta mukaansa väärän salkun ja löytää rahat. Siitä alkaa melkoinen soppa, mihin sotkeutuvat myös ystäväpariskunta, portsari, poliisi, taksikuski, italialainen gangsteri ja kissa.
Farssi on täynnä vauhtia, väärinkäsityksiä, puolituhmuuksia ja ovista säntäileviä ihmisiä aivan kuten kunnon farssissa kuulukin olla.
Tapahtumat eivät kuitenkaan kulje näyttämöllä yhtä sujuvasti kuin tekstissä: ovi aukeaa hieman liian aikaisin tai liian myöhään ja tapahtumia korostavat äänitehosteet kuuluvat vasta, kun asia on jo tapahtunut.
Turkulaisittain Ohjaus alleviivaa ja karrikoi turhan paljon roolihahmoja. Esimerkiksi Merja Horjander Joukolan vaimon roolissa tekee kaikkensa, ja vähän liikaakin yrittäessään olla hauska.
Kimittävä puhe, hysteerinen kikatus, kaatuilu ja outo sätkiminen rauhoittuu vasta, kun vaimo on juonut itsensä kaatokänniin.
Humalaisen esittäminen lienee vaatinut sellaista keskittymistä, että näyttelijä unohtaa hetkeksi maneerinsa, ja usein myös oikeat vuorosanat.
Rennosta esiintymisestä ja nappiajoituksen tajusta ei pääse toki syyttämään muitakaan näyttelijöitä.
Farssin valopilkku on tapahtumien keskiöön tasaisin väliajoin ponnahtava taksikuski Pauli (Ville-Veikkoa Valtanen). Pauli puhuu Turun murretta ja käyttäytyy muutenkin kuin kelpo turkulainen.
Taksikuskin turkulaisuus on ohjaajan keksintö kuten sekin, että ensimmäistä kertaa kaikilla Riemurahojen roolihahmoilla on suomalainen nimi. Kaikki myös tapahtuu ensimäistä kertaa Lontoon sijasta Helsingissä.
Muutokset Mikko Viherjuuren 16 vuoden takaiseen suomennokseen eivät silti tuo sanottavaa lisäarvoa.
Farssi päättyy hyväntuulisesti ja rahat päätyvät sinne, minne moni katsoja soisi niiden varmasti myös päätyvän.
Paatuneimmankin tosikon suupielet kääntyvät hymyyn loppukohtauksessa, kun leit, havaijilaiset kukkanauhat läiskivät laiskasti vaatteiden alta paljastunutta, kalpeaa vatsanahkaa.
