Alapitkällä ei vain tuumata

Kuva: Seija Mikkonen

Antero Karhunen on Ojasto.

Veikko Huovinen Havukka-ahon ajattelija

Alapitkän Nuorisoseuran kesäteatteri Jos joku odottaisi, että Havukka-ahon ajattelija menee kesäteatterissa olemisen ja elämisen pohdintojen monologiksi vailla varsinaista draamaa, ainakin Alapitkän kesäteatterissa hän huomaa erehtyneensä. Vaikka henkilöt eivät liikoja riehaannu, ja tyylilajissa säilyy sisäänpäin kallellaan olevan huovismainen tuumailu, ote pidetään vuoropuhelun ja näyttävien tapahtumien tuntumassa.

Myös viimeksi mainittuja Veikko Huovisen romaanissa on, ja juuri niiden kautta Matti Pajulan ohjaus löytää mukavia tyyppejä ja keskeisiä hahmoja useampia.

On valittu aika mehevä keskitie. Olavi Lyytikäisen Konsta on tällaisen näköisyyden paras ruumiillistaja. Henkilöstä piirtyy verraton luonnon eläjä, kerkeän hyväntahtoisesti oikeiksi katsomiinsa asianlaitoihin suhtautuva metsämies, ilmiselvä persoonallisuus.

Lyytikäisellä on leppeä ja vain vähän muunneltu perusilme, mikä antaa roolille uskottavuutta ja luo näytelmään Huovisen henkeä. Se, mitä näyttelijältä enemmän toivoo, on kontakti katsomoon; roolin yhteys yleisöön. Tähän Pajula olisi voinut kiinnittää enemmän huomiota, myös muissa rooleissa.

Alapitkän teatterin metsäympäristö tarjoaa Havukka-aholle suurenmoisen luonnonmaiseman. Näyttämön levyinen seinien kulissi on näin massiivisena oikeastaan tarpeeton. Koristeellisuus on onneksi vältetty.

Keinotekoista yrittämistä ei tulkinnoissa liialti tapaa. Nauru, tekstille olennainen elementti, on välillä väkinäistä, mutta yhteensä sujuvuus ja viimeistelty kokokuva kuuluvat esitykseen. Mooses Pessin hahmo on Esko Soinisen hoteissa ja varsinkin juopumuskohtauksessa liki hersyvä. Puolestaan biologimaistereista Ojastosta ja Kronbergista tulee Antero Karhusen ja Eero Helinin hyppysissä hauskasti hahmoteltuja koijareita, näöltään pyylevä ja laiha kuin Huovisella ja metsäläisen oloisina likempänä pylkkerömäisyyttä kuin kaupunkilaista herraskaisuutta. Itse asiassa, näin on Huovisen tekstin kannalta hyvä. Konsta kun nimenomaan tuntee sukulaissieluisuutta tutkijoihin, joiden apulaisena hän näytelmässä ja romaanissa osaavasti häärii.

Oivalliset näyttelijäntyöt tyyppeineen tavoitetaan monissa osissa. Ukonkuivuuvaaran maalaiset eläjät, isäntä ja emäntä (Väinö Turunen ja Leena Pinomaa) eivät suotta kirvoita lyhyessä "matokuurikohtauksessaan" väliaplodeihin - sen verran kotiin tilanne näytellään.

Näytelmä poimii Konstan parhaita paloja juohevasti. Juonen käänteet punoutuvat toisiinsa kekseliäin tiivistyksin ja oikaisuin. Silti esityksen kesto venyy lyhyine väliaikoineen liian pitkän rajoille eli kolmeksi tunniksi.

TEPPO KULMALA

Lähetä artikkelin linkki: Sähköposti Facebook Delicious