Kuopion Kallava-teatterifestivaali Kulttuuriareena 44 ja Sotku 23.-24.9. Mies tekee nenä tuhisten varjonyrkkeilyharjoitusta. Tavoitteena eivät kuitenkaan ole nyrkkeilykilpailut vaan juomakisat, joissa lajeina ovat myös lestinheitto ja kadulle kuseminen.
Näin alkaa Juha Hipin esittämä, hänen itsensä ja Mikko Rädyn kirjoittama ja ohjaama monologi Tippa - Viinanjuonnin MM-kisat 2011. Siitä kehittyy tappavan intensiivinen, riemullinen komedia.
Monologin rakenne hahmottuu selkeästi. Tanssillisissa karnevalistisissa osuuksissa Hippi valaa frakkipukuisen promoottorin kasvoille tuhannen voltin megahymyn ja hyppelee sulavasti kuin permantovoimistelija.
Luennoitsija taas istuu rennosti ja puhuu sirosti, mutta lataa repivän satiirisia sanoja alkoholin tärkeästä merkityksestä kansantaloudelle.
Teksti etenee komediatasoa syvemmälle. Viittauksia Jungin syvyyspsykologiaan ja pyhän käsitteeseen käytetään älyllisen ironisesti. Samassa tyylilajissa etenee nietzscheläinen dionyysinen saarna. Kutkuttavan urheilijain tv-haastattelun parodian Hippi tekee herkullisesti.
Tehokasta visuaalisuutta on kohtauksessa, jossa pirut käyvät deliriumtilassa olevan juonnin harjoittelijan kimppuun. Parodisen, esteettisesti näyttävän imitaation Hippi tekee kliseisistä hidastetuista tv-kuvista.
Sitten kaikki liike pysähtyy. Hippi istuu nojatuoliin, seuraa monologin confessio-osuus. Siinä henkilöhahmo, paljolti näyttelijä Juha Hippi itse, analysoi viisaasti alkoholin kyseenalaistettavaa roolia arjen elämässä. Katsojat kuuntelevat kuin kirkossa.
Täysosumamonologin loputtua yleisön aplodit ja huudot melkein räjäyttävät Sotku-näyttämön katon taivaan tuuliin. Eivät todellakaan aiheetta.
Jokamiehen elämää Kokenut monologimies Henry Räsänen kurkisti Juhani Joensuun ohjaamassa kertomussarjassa Miehen kuvia eräiden mahdollisten suomalaisten miesten arkipäivään.
Tuo arkipäivä on pahimmillaan banaalia ja kuuluu jokamiehen elämään, jonka viritys on hieman pessimistinen, vailla kohokohtia tai suurempia menestyksiä ja elämyksiä.
Episodissa Pulloposti henkilöhahmo Sepon pitää juosta henkihieverissä selviytyäkseen. Tilanteen Räsänen kuvaa akrobaattisella puheen tempolla. Selviytyäkseen eteenpäin Räsäsen kuvaama Seppo muuttaa juoksun kiihkeän pateettiseksi, epävireiseksi lauluksi. Sekään ei auta, eikä hän pääse teatterikorkeakouluun.
Sosiologinen ulottuvuus on episodissa, jossa aggressiivinen jokamies tulee pelottelemaan sosiaaliviraston harjoittelijaa. Räsänen vaihtaa lennossa roolihahmoaan ja rakentaa taidolla asiakkaalle pelottavan ilmekielen.
Räsäsen rauhallisen keskittyneesti kertoma episodi Sotilaspoika sisälsi rivien välissä pasifistisen filosofian ja vangitsi kuulijan.
Jokamiehen triviaalielämän kuvauksissa monologin teksti ei kuitenkaan aina saanut sähkövirtaa kulkemaan kuulijan läpi.
Aatteen muisteluja Teatteri Kantti toi näyttämölle Matti Kivisen kirjoittaman ja ohjaaman näytelmän Pilliklubia ja punaista Moskovaa. Se on erikoinen, hieman vieraannutetulla tavalla nostalginenkin kuvaus elämästä sosialistisen aatteen sitomassa kehyksessä.
Kerronnan nykyhetkellä 80-vuotias Anna Vesala (Katriina Hyvärinen) on pyörätuoliin sidottu. Tytär (Riitta Hakkarainen) huolehtii hänen arkipäivänsä sujumisesta. Elämästä syrjäytynyt poika (Jari Holopainen) on myös ilmaantunut paikalle.
Värikäs perhehistoria alkaa valottua Annan muistelukuvien kautta.
Vivahteikkaalla tavalla Hyvärinen esittää nykytodellisuudesta vieraantuvaa äitiä, mutta lakastuvan vanhuuden mausteena on annos pippurista itsepäisyyttä. Syntyvät tilanteet ovat näin myös koomisia.
Takautumissa Hyvärinen rakentaa Annaan korskeaa nuoruuden säihkyä, joka puree muihinkin kuin omaan mieheen.
Hakkarainen tekee tyttärestä velvollisuudentuntoisen selviytyjärealistin. Pojan persoonaan Holopainen rakentaa kärsimätöntä itsekkyyttä ja kiihkeyttä.
Matti Kivinen on kirjoittanut kohtaukset sujuviksi. Multivisuaalinen näyttämörekvisiitta elävöittää omalta osaltaan syntyvää epookkiatmosfääriä.
