Asenne ratkaisee, ja sitä kyllä löytyy

Verigreippi - epäasiallinen setti Ensi-ilta Sotkulla 21.2. Minimin perustajajäsenet Johanna Keinänen, Liisa Ruuskanen ja Anja Lappi palaavat Sotkun lavalle: luvassa ei ole tanssiteatteria, vaan epätavalliseksi osoittautuva rokkikeikka.

Käsiohjelman mukaan kolmikko vastaa esityksellään Minimin nykyisen taiteellisen johtajan Antti Lahden haasteeseen tehdä comeback bändinä. Keikan koettuaan voi sanoa, että rokkareiden muuvit on sisäistetty ja soittamista harjoiteltu.

Punkhenkisyyttä löytyi niin soitosta kuin sanoituksistakin. Ratkaisevaa on asenne, ja sitä löytyy.

Kenelläkään esiintyjistä ei ollut liiemmin kokemusta soittamisesta. Bändin harjoituttajana on toiminut Tatu Kemppainen. Hän on myös säveltänyt esitettävät kappaleet. Esityksen ohjauksesta vastaa Juha Hurme. Lyriikat ovat esiintyjien käsialaa.

Verigreippi on epäasiallinen setti, jossa lopulta on asiaa paljonkin. Esiintyjillä on sananen sanottavanaan, mikä ei välity ainoastaan sanoituksissa, vaan myös ryöpsähtelee yleisön eteen välispiikeissä.

Aiheet pyörivät elämän mielekkyyden ympärillä. Onko tässä touhussa mitään tolkkua?

Koska lavalle astelee kolme nelikymppistä ja perheellistä naista, teksteissä on läsnä perheenäidin arki äitiysneuvolasta yhteiseen ruokapöytään. Tekstit kumpuavat omasta kokemusmaailmasta. Keskiössä on ihminen pelkoineen, unelmineen ja pettymyksineen.

Aiheet ovat moninaisia. Arkisten ilmiöiden rinnalla esityksessä ihmetellään maailmankaikkeuden olemusta ja sijoittumistamme siihen: maapallon asukkaina ja suomalaisinakin.

Jos olemassaoloamme tarkastelee suhteessa keskipisteettömään ja rajattomaan avaruuteen tai aurinkokuntamme ikään, ei voi olla naurahtamatta ihmisen rikkumattomalle itsetunnolle. Mekö muka olemme maailmankaikkeuden ainoat asukkaat?

Kantaaottavuus muuttuu esityksessä välillä lapsenomaiseksi ihmettelyksi. Elämä näyttäytyy koko absurdissa käsittämättömyydessään. Ihmettely henkilöityy pieneen poikaan Petteriin, jolle matka alakertaan on yhtä merkittävä tapahtuma kuin ihmisen ensimmäinen matka kuuhun.

Kuuluisa Armstrogin lausahdus olisi mahdollista kääntää toisinpäin: kyseessä on suuri loikka pienelle pojalle, mutta aikuisen ihmisen elämässä laskeutuminen alakertaan on mitä arkisin asia, jota ei jaksa enää ihmetellä - vaikka ehkä pitäisi.

Jokainen meistä yrittää löytää omaa tietään säädösten ja vaatimusten viidakossa. Meillä on kiire olla kaikkea mahdollista, mutta kaikkeen emme kerta kaikkiaan pysty; kuten Ruuskanen laulaa: "Mä en ehdi koko maailmaa."

Niin kuin tapoihin kuuluu, kolmikko astelee takaisin lavalle. Encore-kappaleena kuullaan tuttuakin tutumpi kappale. Kommellusten jälkeen alkaa soida klassikkokitarariffi, jota jokainen aloitteleva kitaristi tapailee uudestaan ja uudestaan perheen ja naapurien riemastukseksi.

Katsoja ei voinut kuin hymähtää: ei kai kitaran varressa välttämättä tarvitse olla teinipoika. Käyhän se näköjään vähän varttuneemmiltakin!

Lähetä artikkelin linkki: Sähköposti Facebook Delicious