Joel Lehtosen Putkinotko tapahtuu yhtenä elokuun päivänä Saimaan sydänmailla. Yhtä keskeisiä kuin värikkäät henkilöt ovat luonnon valo, väräjävät yksityiskohdat ja vaikutelmat, aamusta iltaan liikuskelevan auringon kierto, kehrä ja näkymä.
Osaltaan juuri siksi Pielavesi-Teatteri elää putkinotkolaista köyhälistöä ja heidän herraskaista vastaparia kuvatessaan liki taianomaisessa tunnelmassa.
Aurinko on olento, joka koivujen, aitojen, talojen yllä ja päällä, nurkissa ja rakosissa koskettaa, häikäisee, leijuu ja leikkii, tuo kultainen sumu, tuo uhkea kesä.
Aurinko on roolihenkilö. Se osallistuu ja se katsoo mistä kohdasta päästä vielä enemmän sisään ja näytelmään mukaan.
Ja vaikka katsoja toivoisi näyttämörakennelmien takaa järvenlahden näkyviin ja vielä vedenkin osalliseksi tapahtumiin, luonnolle väreineen siunaantuu maagista ilmapiiriä luova armoitus. Ainakin ensi-iltasäässä se valloitti. Onhan valo Joel Lehtosen romaanissakin (1919?1920) niin merkitsevässä osassa.
Kuten Lehtosella, Pielavedellä näyttelevät kesän auvoisa tunnelma ja karkeasti realistiseen tapaan kuvatut henkilöt yhdessä; tässä ja nyt läsnä olevassa ympyrässä, jonka kyydistä työryhmä ei tipahda.
Ohjaaja Topi Mikkola on puhaltanut Putkinotkoon aidon hengen ja välittyvän liikutuksen.
Lataus johtuu paljolti siitä, että harvoin lasten ja nuorten näkee eläytyvän rooleihinsa näin pakottomasti.
Rosinan ja Juutaksen isosta katraasta on mukana kuusi omanlaistaan persoonaa. Kun nimeän heidät kaikki - Maija Nousiainen (Malakias), Sanna Jääskeläinen (Saara), Karri Jääskeläinen (Ananias), Sara Huhtala (Leja), Lauri Qvick (Topi), Tytti Jääskeläinen (Sanukka) - totean, että jokaisella on piirteensä, tapa suhtautua jatkuvaan tapahtumaan ja luonteena ilmaista itseään.
Ohjaaja omaa paitsi näkemystä Lehtosen romaaniin myös taitoa ja ymmärrystä innostaa nuori näyttelijäkatras tuntemaan ja tulkitsemaan vapautuneesti, heittäytyen ja herkin elkein samoin tein.
Lehtosen runsas, tiivis, lennokas ja sellaisena vaikeakin teksti ei näiden näyttelijöiden kohdalla vaikuta vaikealta.
Päivän kaari
Joukkokohtausten ja yhtäaikaisten tilanteiden näytelmässä myös aikuiset mäkitupalaiset sukulaisineen hehkuvat täysillä ja luontevasti. Tarja Kasurinen luo Rosinan roolissa ikään kuin päivän kaarta; aamun kiukkuisuus ja temperamentti rauhoittuu iltaa kohti. Topakkaan railakkuuteen liittyy vähitellen toinen sävy, toinen "luokka ja liikutus", oveluus, sydämellisyys ja huolenpidon tähdennys.
Esityksen edetessä Rosina tavallaan tartuttaa temperamenttinsa Sirpa Höglund-Virolaisen riemussa räiskähtelevälle Maunon Bertalle, joka viimein varastaisi show'n, jos varastettavaa olisi.
Ei ole, sillä vimmaisen hyvin vetelevät energisinä köyhäläisinä osiaan muutkin; etunenässä Jouko Partasen laiska jäärä Juutas Käkriäinen. Hän ei ole Lehtosen romaanin "villi-ihminen", mutta jälleen tulee rooli näyttelijän lähtökohdista kotiin.
Miten täydentävää onkaan, että mummon (Kaija Silventoinen), Maunon (Kyösti Pietikäinen), Sanelman (Hanna-Riikka Kaukonen) ja Sinikanteleen emännän (Tyyne Berg) osat viedään sillä keinoin verkkaisemmin, että hurja meno sopivasti myös tyyntyy ja ehyesti tasoittuu.
Vastarannat
Lehtosen osoittein viitataan kansalaissodan aattojännitteisiin. Kirjakauppias Muttinen (Tomi Berg) Putkinotkon huviloineen ja naisystävineen (Tarja Jääskeläinen) edustaa vähäväkisiin nähden äveriästä vastaluokkaa ja asetelmaa.
Muttisen puolella pilkahtaa pilapiirroksen piirteitä romaanin kannalta kenties vähän liikaa, mutta näkemystä ei käy kieltäminen. Metsäläisten luonnollinen energia, jos mahdollista, toisessa päässä korostuu, eikä se näytelmälle haittaa tee.
Pyörivä sauna, pihatulet, puvut tai yllättävät musiikkivalinnat osaltaan suuntaavat katsomoon Putkinotkon sanomaa. Esityksessä se kantaa - ei vain kohti suomalaisuuden vaan myös yleisinhimillisyyden rantaa.
