Ensi-ilta Konolanmäen kesäteatterissa 8.7. Syvällä Vieremän maalaissydämessä hakkaavat miestunteet kylän viimeiseksi naiseksi jäämässä olevan Leilan puoleen. Mehtolan Kyläpirtin näyttämöllä tapahtumia todistava katsomontäysi ensi-iltaväki nauraa ja puhkeaa väliaplodeihin kesäteatterioloissakin tavallista herkemmin.
Vaikka Unto Heikuran teksti on yllätyksetön ja jossitteluineen ja mietoine kaksimielisyyksineen sanailussa pinnallinen, katsomon reaktioita pitää arvostaa. Kun yleisö viihtyy, tarkoitus löytyy: Kylän viimeinen nainen ei ole iso näyttämötapaus, mutta kansan yhteen kokoajana se menee mukiin.
Tässä esityksessä ei silti ryypätä kuin nimeksi, ei edes vettä, jonka kuivuminen kaivosta on näytelmän yksi liikuttaja. Toinen pisara, vain tippa, vakavampaa ajatusta on siinä, että kyläläisten katoaminen konnuiltaan ei ole pelkkä leikin aihe.
Sisko Niskasen ohjauksessa ollaan huonekulisseissa ja pihamaalla, mennään ovista, kierretään talojen taakse ja rantaa kohti ja muistetaan keinun ja kaivon sijainti. Saab, traktori ja maitokärryt kuuluvat hurahduksina näytösrekvisiittaan.
Kun vettä ei ole, muiden pelastukseksi ja kyläläisurhojen harmiksi tienoolle ilmestyy "vieras mies", joka sattuu olemaan porari, eikä kiinnostunut vain kaivoista. Hänen lisäkseen Leilan ympärillä kieppuu pari poikamiestä ja leskimies. Lempeästi torailevat Leilan appivanhemmat seuraavat menoa lystikkäästi ja heistä toinen - Reeta, vanha emäntä - luontoaan hieman kiukkuisena.
Leilan mies on hukkunut edellisenä kesänä. Tapaus mainitaan muutaman kerran, mutta sen vaikutukset Leilan tai kenenkään elämään eivät näy. Kevyellä kieputuksella on pääosa.
Suuntaa vaihtaessaankin tasaisen summittaisena etenevän huvin kiinnekohta on Tarja Takkusen Leila, jonka topakkuus näyttää perustelevan paitsi miesten arkuutta vähän myös heidän kiinnostustaan. Jari Niskasen Mauri, Heikki Konosen Tauno (joka on vapautunein) ja Pertti Rytkösen varttuneempi Kalevi kiilaavat kuvioon tavoillaan. Jonkinlainen jäyhä epätietoisuus ja arka uho hallitsevat ja lyövät leimaa myös miesten keskinäisiin suhteisiin ja asenteeseen sananmukaisesti vieraalta näyttävää poraria (Pekka Huttunen) kohtaan.
Lupsakasta murteesta huolimatta kohtaukset on kirjoitettu sen verran kapeiksi, että esityksen ilotteluun mahdollinen tuli kytee liekehtimättä. Näyttelijät ovat mukana niin, että yrittäminen on myös yksivakaisuutta. Hiillos leimahtaa, leimahtaa taas, mutta ei sentään polta ja pala.
Helvi ja Lauri Vartiaisen vanha pari näyttelee kotoisasti kuin pitkää sketsiä - hupailua hupailussa. Yksineläjät puivat välejään ja suhdettaan Leilaan verraten hillityissä ja odottelevissa asetelmissa myös kohdissa, joissa heilahtaa porkkanaa irrotella. Erja Tuura tekee näytelmän ulkoisesti poikkeavimman tyypin. Tämä onkin naapurikyläläinen.
