Kantaesitys Kansallisteatterin suurella näyttämöllä 21.9. Käsikirjoitus ja ohjaus: Pirkko Saisio.
Totta kai sen piti alkaa näin: röyhelöihin puettu näyttelijä Juha Muje tulee kaapista keskellä Kansallisteatterin suurta näyttämöä. Vaikka kaikki muutkin homokliseet käytetään hyväksi, nousee Pirkko Saision Homo! jonnekin omiin sfääreihinsä korkealle niiden yläpuolelle.
Kyseessä on kenties koskettavin ja samalla hauskin musiikkiteatteriesitys, mitä Kansallisteatterissa on nähty sitten Reko Lundánin parhaiden päivien. Kun riemastuttava revittely loppuu reilusti yli kolmetuntiseksi venähtäneen ensi-illan jälkeen, hurmaantunut yleisö osoittaa suosiotaan seisten.Ilmassa on kollektiivisen vapaudenjulistuksen ja teatteritapauksen makua. Liikutuksen kyynel pyrkii niin homon kuin heteronkin silmäkulmaan.
Salaisuus perheessä Homo!-näytelmää on mainostettu "anarkistisena musiikkifarssina", mikä ei anna täyttä kuvaa spektaakkelin monimuotoisuudesta. Pohjimmiltaan kyse on kuitenkin juonikomediasta, jossa seurataan Veijo (Juha Muje) ja Hellevi Teräksen (Rea Mauranen) epäsopuisaa perhe-elämää.
Hellevi on fundamentalistikristitty kansanedustaja, jonka jyrkkien homonäkemysten kanssa Hellevin omatunto (Kristiina Halttu) ja luterilainen kirkko ovat jatkuvasti helisemässä. Samalla kun perheen "au-pair", kuvankaunis Moritz (Johannes Holopainen) heräilee omaan homouteensa, alkaa hiirulaiseksi mitätöidyn Veijon taustasta paljastua ikäviä salaisuuksia armeija-ajoilta.
Kun Rebekka-tytär (Anna Paavilainen) ja äiti ovat lisäksi jatkuvasti sotajalalla ja Teräksien eteisessä ramppaa kirkon jäsenkatoa jäkättävä Mikkelin piispa (Markku Maalismaa), ei liene ihme, että hermoherkän Veijon on turvauduttava tuon tuostakin psykiatrin (Katariina Kaitue) apuun.
Saision oma ohjaus vie posketonta juonta vaivatta eteenpäin, vaikka konserttimainen asemointi lyökin draaman kaaren pieniksi päreiksi.
Näytelmällä on tapana ryöpsähdellä villisti suuntaan jos toiseenkin. On melodramaattista oopperaa, groteskia farssia, villiä tilannekomiikkaa, baletti-parodiaa ja melko traagistakin ainesta.
Jotain olisi voinut karsiakin, sillä varsinkin toisen näytöksen alkupuolella dramaturginen veto oli hetkellisesti kateissa.
Kaiken huvittamisen ohella Saisio tekee hartiavoimin valistustyötä. Paitsi että näytelmä ottaa räväkästi kantaa ajankohtaiseen keskusteluun homojen oikeuksista, se käy myös läpi melkoisen siivun kielletyn kansanosan elettyä historiaa. On tultu pitkä matka "pisuaarien ritarikunnista" tv:n julkihomoihin, mutta silti monet heterot kokevat homouden yhä uhaksi omalle elämäntavalleen.
Saisio muistuttaa, että suvaitsevaisuus on lopulta melko yksinkertaista: ei tarvitse kuin jättää ottamatta kantaa niihin asioihin, joita ei ymmärrä. Jos/kun emme tuomitse esimerkiksi hapansilakkaa syöviä ruotsalaisia, niin miksi tuomitsisimme homot?
Mainio live-bändi Jussi Tuurnan monitahoinen musiikki ja lavan reunoilla soittava mainio live-bändi sävyttävät kertomuksen käänteitä. Vaikka Tuurna ei pyri perinteiseen musikaalivaikuttavuuteen, jää katsojan mieleen ainakin Anna Paavilaisen riipaiseva soolo Rebekkana sekä Markku Maalismaan Piispan ja Rea Maurasen Hellevin hurmaava nokitteluvalssi.
Näyttelijät heittäytyvät rooleihinsa ennakkoluuloista vapaana. Muje on totutun mujemainen mutta silti jotenkin niin sydämellinen seksuaalisen identiteettinsä kanssa kamppailevana miehenä, kun taas dramaattisesti punaiseen puettu rautarouva Rea Mauranen lyö katsojaa uljaasti päähän Raamatulla.
Johannes Holopainen näyttää herkästi Moritzin kamppailun itsetuhoisen uhon ja itsensä kieltämisen välillä.
