Ohjaus Leea Klemola. Kantaesitys Kuopion kaupunginteatterin Studiossa 28.1.2012.
Kriittinen puheenvuoro pyörähtää leikkisäksi fantasiaksi Leea Klemolan näyttämöriehassa. Esitys on samalla karu selli, jossa esimerkiksi paniikkikohtaukselle siunautuu koskettava tehtävä.
Kuvaavasti teatterilla itsellään on roolin kaltainen osa. Näytelmä tietää tapahtuvansa Kuopion Studiossa. Rajat perhesarjan, tosi-tv:n ja arjen väliltä hämärtyvät ja osoittavat yhteismitallisuutta.
Tähän liittyen johdanto, Annukka Blombergin hämillinen, kutkuttava, inhimillinen Jessika-soolo esittelee perheen ja aikomuksen.
Alkavasta näytännöstä pitäisi luoda tila, joka onnistuu siinä missä elämä ei.
Eli lapsenkasvatus meni pieleen: näytetään nyt, että näin se olisi pitänyt tehdä.
Kun aikuisiän kynnyksiä kopistelevaa poikaa - nimeltään Ilves - tai edes hänen ikäluokkansa edustajaa ei juonen mukaan saatu näyttämölle, roolin pakisee mummo. Viimeksi hän vetäisee ylle mustanaamion vetimet ja räksyttää umpijuovuksissa.
Henkilöt ovat eksyksissä. Sitä ilmentävästi tapaukset sijoittuvat luontokouluun eli lavastettuun metsikköön. Ilves-pojan oletetaan seuraavan touhua webbikameran näyttämänä. Kojeistorekvisiitan mukana raahaaminen on puolestaan perheenisän lähes koko maailma.
Ihmissuhteet katkaisseiden langattomien yms. masiinoiden lisäksi motiiveihin kuuluvat mm. metsä, hauta ja mahdollinen muodonmuutos tai uudestisyntymä, joiden absurdin hauska käsittelytapa paljastaa kääntöpuolensa myös osoittamalla, että toisella sivulla korttia narrin naama on sama.
Farssi on realismia, ja toisinpäin. Näin patahulluilta me ruuduissamme näytämme. Näin ristiriitaisesti me ruutumme omaksumme.
Näin pelaten käsissämme on pikemmin risti kuin herttaisuus ja enemmän nykyeurooppalainen pokeri kuin lasten kanssa läiskittävä kotoinen mustapekka.
Esityksen liikutusta on kuvastaa ihmisen ja eläimen vuorovaikutusta. Koira on ihmisenä replikoiva kahdella jalalla tepasteleva Jekku, jonka haukusta ja jäniksenajosta ei ole varsin mihinkään.
Jekulla on ihmisen vaatteet ja koiran aatteet, kunnes se heittää metsämaassa möyrittyään kelteisilleen todeten olevansa ihmisen kaltainen siinä, missä Jessika kokisi tahtovansa eläimeksi. Jekku onkin hänelle terapiakoira.
Nimiosassa vainutaan ihmisotuksen perimmäisiä vaistoja aina vuosituhansien alkuhämäristä.
Koira taas itkee Jessikan kanssa mammutin muistoa ja taitaa kaivata samaa ajattomuutta.
Miten muutenkaan. Nisäkkäiden olemus on elää vaistojensa mukaan ja luonnollisuuteensa luotuina. - Ei siis koneiden jatkojohtoina ja tajuamatta langattoman rengin osassa isäntäkojeista tuon taivaita.
Näyttämölle luodaan lähtökohtiaan mainio riemastuksen ja nyyhkytyksen yhdistelmä, jonka harmiksi katsantoni laskee vain sen, että esiteltyjä asetelmia ei viety pitemmälle. Hajotettava talo - tai teltta - voisi olla kattavampi, monijaksoisempi ja päätöksensä tasapelihäviössä mieliin painuvampi.
Nähdyt ainekset huutavat tuntuvampaa niskalenkkiä - katsojaa halaavaa, katsojaa kuristavaa, kukaties jopa vähän muuttavaa.
Klemolalle yleensä ominaista voimaa - muutosenergiaa - jäin jossain määrin paitsi. Viittaan näytelmän yhteen taitekohtaan.
Ihmisen ja eläimen keskeinen yhteenotto ja samuuden tunnustelu toteutuu pimennossa teltassa, joka tyypillistä kyllä, on tekninen vempele ja liki mahdoton avattavaksi.
Teltta rinnastuu samalla hautaan ja haudasta ulos tuleminen vähintään muutoksen aavistukseen, jolle väliajattoman näytelmän mahdollinen toinen jakso olisi voinut olla varsinainen kuvastin.
Hyvä tämä näinkin on. Klemolan ohjauksessa Annukka Blombergin paniikkikohtaus on pientä teatterihistoriaa. Pekka Kekäläinen tosikkoisänä, Seija Pitkänen mummoparkana, Ilkka Pentti terapiakoirana ja Studio-teatteri teatterina täydentävät välittömästi mukaan heittäytyvän näytöksen.
