Kipeän kepeä klassikko

Kuva: Tiina Mickelsson

Rippioppi ei uppoa isä Sikaseen (Mauri Saikkonen). Rovastina Tapani Korhonen, kansannaisena Ritva Grönberg.

Maiju Lassila Kilpakosijat
Ensi-ilta Kuopion kaupunginteatterin suurella näyttämöllä 4.9.2010.

Kun kansanmusikaalit kerran kuuluvat laitosteatterin ohjelmistoon "välttämättömänä pahana", tehtäköön ne kuten Kuopion kaupunginteatterin Kilpakosijat.

Tommi Auvisen käsikirjoitus ja ohjaus Maiju Lassilan rahvaankomedioiden pohjalta repii vanhasta laijtyypistä kaiken ilon irti. Kilpakosijat on sekä perinteinen että nykyaikainen, molempia oikeassa suhteessa. Kokonaisuus on sekä ratkiriemukas että esteettisesti ehjä.

Kilpakosijoiden juonirunko noudattaa samannimistä pienoisromaania. Monet kohtaukset ja motiivit ovat tuttuja Tulitikkuja lainaamassa -farssista, mutta myös laajemmasta suomalaisesta kansanperinteestä ja kirjallisuudesta.

Isä ja poika Sikanen (Mauri Saikkonen ja Markus Petsalo) havahtuvat naapurin Saastamoisen emännän (Sari Happonen) leskeytymiseen. Ryhtyessään hieromaan naimakauppoja toisiltaan salaa Sikaset ajautuvat harharetkille suureen maailmaan - naapuripitäjään.

Lukutaidottomien Sikasten hankkeen kohtalokas este on käymättä jäänyt rippikoulu. Katekismuksen tankkauksesta naimalupaa varten kasvaa hillitön jakso absurdia komiikkaa, jossa penkkirivillinen näyttelijöitä panee parastaan.

Juopottelu markkinareissulla kuuluu asiaan. Kuluneista kulunein asetelma, mutta Saikkosen ja Petsalon fyysinen täsmällisyys irrottaa retkuilusta pitkitetyt naurut.

Eläkkeeltä vieraileva Saikkonen tekee odotetusti selvää jälkeä koomikkona, ja Petsalo, nuoren polven kantavia voimia, osoittaa monipuolisuuttaan myös laulajana. En muista nauraneeni teatterissa näin paljon sitten Antti Raivion Lemmenjuonien.

Kaksikko on etualalla, mutta puitteet tekevät kokonaistaideteoksen. Pelkistetty näyttämökuva paljastaa salojaan kuin kalenterin lahjaluukuista avaten. Erkki Saaraisen lavastuksen ja Johanna Keinäsen koreografian yhteispeli hyödyntää pyörivää näyttämöä täysimittaisesti ja ilmiömäisillä ajoituksilla.

Oma lukunsa on Sari Kaasisen musiikki, joka tuo Kilpakosijoihin viimeisen nyrjäyttävän silauksen. Kaasisen sävellykset ovat nykykansanmusiikkia parhaimmillaan, pakanallisella poljennolla, joka liikuttaa lantiota enemmän kuin kainosti vihjaten. Yhteislaulujen voimassa voi kuulla 1970-luvun työväenlaulujen uhmakkaan kaiun.

Köyhät ja tyhmät

Näin perinteiset ohjelmistovalinnat alkavat tuottaa myös tahatonta huumoria, kun yhtenäinen maatalous-Suomi karkaa ajassa yhä etäämmälle.

Tämä kannattaa ottaa voimavaraksi kuten Auvinen: ilman alleviivauksia tai anakronismeja. Esimerkiksi kyläyhteisön juoruille antama merkitys on nykyisin koomista sellaisenaan.

Esinäytös, jossa Saikkonen ja Petsalo tutkailevat käsiohjelmaa ja kommentoivat yleisölle "läksit sitten teatteriin", ei ole teoreettista kikkailua, vaan eleellä luodaan mutkatonta tarinankerronnan ilmapiiriä. Suurelle näyttämölle esityksen tunnelma on harvinaisen intiimi.

Kilpakosijat perustelee edetessään itsensä, ja osoittaa, miksi Lassila on klassikko. Tekstissä on ajatonta särmää ohi korrektiuden vaatimusten. Huumori kumpuaa myös köyhän kansan silkasta tyhmyydestä, jota näyttelijät Auvisen ohjauksessa tehostavat vähämielisillä eleillä ja dialogin toisteisuudella.

Vaikka tosielämän Algot Untola oli vasemmistolainen, on Lassilan ihmiskuva kaunistelemattoman realistinen: ihminen on luontojaan mukavuudenhaluinen, laiska ja ahne. Henkilöitä ei aja eteenpäin edes seksinhimo vaan silkka taloudellinen hyötyajattelu.

Lassila pilkkaa tasapuolisesti yksilöä ja yhteiskuntaa, jonka valtaa edustaa näytelmässä kirkko mielettömine ulkolukuvaatimuksineen.

Mutta pohjimmiltaan esitys ei pyri tiedostamaan, mikä on sen vahvuus. Auvisen Kilpakosijat on rehellinen Lassilan hengelle välttäessään kaikkea opettavaisuutta ja "syvällisyyttä". Tästäkin syystä teksti on harvinaisen tosi ja teatterielämys täyteläinen.

Lähetä artikkelin linkki: Sähköposti Facebook Delicious