Paljon vauhtia, vähän tunnetta

Poleenin Teatteri Iloinen Leski

Kulttuurikeskus Poleeni Wieniläisoperetin maailma on viettien vallassa olevien puolimaailmannaisten ja köyhtyneiden ruhtinaiden juoksua rakkauden ja seksin perässä. Sentimentaalista kaihoa 'kotimaahan' eli jossain Balkanilla sijaitsevaan pikkuruiseen maatalousvaltaiseen maahan, jossa tanssitaan värikkäissä kansanpuvuissa ja jossa nöyrä 'kansa' kumartuu iltarukoukseen. Jos rahat loppuvat, jos samppanja loppuu, niin kuinkas suu sitten pannaan Wienin ja Pariisin salongeissa?

Voiko tällaisia hahmoja rakastaa teatterissa? Noita höppänöitä tyhjäntoimittajia? Voi! Operetissa voi. Minäkin olin valmis tykkäämään heistä, kun menin Poleenin Teatterin Iloista leskeä katsomaan. Iloinen leski on sentään operettien kuningatar, musiikiltaan ihana. No jaa, juoneltaan kyllä tippaleipää, mutta entä sitten.

Siihen vaikuttavuuteen, johon Eeva Eloranta viime vuonna ohjasi Emmerich Kálmánin Mustalaisruhtinattaren, Iloinen Leski ei ikävä kyllä yllä.

Nyt tarinan, sen tippaleivän, pää on kadoksissa. Miesporukka eli moraaliltaan venyväiset aviomiehet, varakreivit ja jokapaikanhöylä Njegus järkkäävät jotain. Mistä on kyse? Kuka kukin on? Selkeys hukkuu vauhtiin ja vitsikkyyttä tavoitteleviin ilmeisiin. Kuka onkaan se aisankannattaja? Ensimmäiset laulut lauletaan, mutta ne menevät ohi korvien kun katsoja ei tiedä mihin ne liittyvät. Puhe ei kuulu, eivät laulujen sanat.

Eeva Iiramon lavastus ja puvut ovat Mustalaisruhtinattaren tapaan lumoavan kauniit. Yhteistyö toteuttavien oppilaitosten kanssa toimii jälleen. Rakennelmien lisäksi katsoja pääsee osalliseksi Ville Virtasen valodramaturgian silmää hivelevistä näkymistä. Seitsemän miehen orkesteri soittaa Risto Sojakan sairastumisen vuoksi Hannu Bisterin kokeneella johdolla svengaavan nautinnollisesti.

Tippaleipään tuo oman viehkeän jäsennyksensä kuuden tanssijan pelmahdus lavalle milloin grisetteinä, milloin balkanilaisina maalaistyttöinä. Lolo, Dodo, Jou-Jou, Clo-Clo, Margot ja Frou-Frou. Heistähän kertoo myös operetin sankarin, kreivi Danilon kevytmielisin laulu.

Itse iloinen leski Hanna Glavari kulkee Pieksämäen tulkinnassa kuin eksynyt. Mitä hänen ja Danilon välillä on aiemmin tapahtunut? Miksi hyvin laulava Eilamaria Leskinen ja Daniloa luistavasti tulkitseva Jukka Saarman eivät antaudu kontaktiin keskenään? Miksi rakkaus ei saa näkyä? Operetinhan tulisi olla tunteiden tulisija!

Miksi moni muukin ratkaisu jää perustelematta? Miksi "naisenvaihtokohtaus" sermin takana on niin ponneton? Miksi aisankannattaja ei lainkaan reagoi?

Subrettipari Valencienne ja Camille, Eeva Kähärä ja Petteri Mällinen metsästävät toisiaan sympaattisen railakkaasti. Heillä on paljon laulettavaakin. Mällisen kaunis tenori on parhaimmillaan keskialueella, Kähärän kantavassa sopraanossa on vielä teknistä hiottavaa.

Katsojalle jää vaikutelma, että esitys on viittä vaille valmis ja että sen viehätys lisääntyy esityskertojen mukana. Että tarina jäsentyy. Että reaktiot palaavat.

Lähetä artikkelin linkki: Sähköposti Facebook Delicious