Matti ja Piru Kantaesitys Kajaanin kaupunginteatterissa 17.9. Ohjaus Juha Hurme. Korutonta ja kaunista, romuluista ja runollista, kouriintuntuvaa ja unenomaista. Sellainen on Juha Hurmeen kansandraamoja jatkava Matti ja Piru. Esitys on kooste muinaista kertomaperinnettä ja sitä nykyaikoihin saakka tai ohikin juoksuttavaa mielikuvitusta, jossa jo pelkkä metsäläinen näyttämöllepano virkistää sydäntä ja päätä.
Työ on Kajaanin teatterilinjan mukainen; sisäistä viritystä ja kokeilevaa mieltä. Tehosteita Hurmeen ohjauksessa vilisee, mutta ne asettuvat kohtaansa kuin ihmisen ajatus ja luonnon alitajunta tavatessaan toisensa. Henkilöt solahtavat suohon ja kurkottavat kuuseen. Ovat itsekin maisema ja elehtivät sen tapahtumia. Täällä vuorottelevat runo ja sisu, laulu ja uho ja yksinkertaisen inhimillisyyden ylistys. Toteutus on monisärmäisen yritteliäs, vapautunut ja hauska, vaan ei posketon.
Koreografian palkeet Satu ja korpi heräävät eläimineen, puineen, vesineen, kasveineen, ja tuossahan on myös tietävä ihminen (kuten Matti). Santta Pietari ja Piru ilmaantuvat koitoksille. Saara Hurmeen koreografia pumppaa kuin puuveistoksista syntyneille henkilöille verta ja puhaltaa näihin hengitystä. Jori Tossavaisen äänimatto - iskut ja luritukset, loiske, kuiske, huudot ja huhuilu - seuraavat toimitusta vaistot valppaina. Pelkistetyin ikiviittauksin lavastettu näyttämö muuntuu kainuulaismetsän kuulokuvaksi.
Matissa ja Pirussa yhdistyy ihmeineen ja raamatullisine motiiveineen perisatuaiheita, kirjallisen kansanrealismin aineksia ja itse keksittyä. Nykypäiviä kohti myytin sävyt muuntuvat huokeammiksi huveiksi - pitkin poikin vaikka politiikan saroja.
Kohtausten koomisen vakaasti juonittelevassa maastossa henkilöt paiskivat töitä siinä missä kalevalainen seppä tai rankojen raataja (kuten Matti).
Pussisen Liisa on jalkoja vailla, mutta työteliäs elämisen riemu on hänessä eri maata kuin nykyajassa, jonka hohtimissa vivutaan sijoiltaan ihmisen tahto ja voima. Uuden ajan harjalla yrittäjä Hakkarainen ei tyydy kunnanjohtajan, kansanedustajan tai maailmanvaltiaankaan osaan - pitää päästä pirun konstein jumalaksi.
Tapani Hyvösen sovittama musiikki onkii vanhoja vonkaleita uusrahvaanomaisilla ralleilla tai herkistyy runolle. Instrumentit pilleineen ja kalikoineen viheltävät ilmeitä ja kalkuttavat eleitä. Vuorosanojen karahkat lentelevät esitysnuotioon kuin kaskeava kansa olisi herännyt untansa kertomaan.
Ajattoman unen ja absurdin nykyajan liitto ei ole kaukana hölmöläisten häistä, eikä Matin ja Pirun kädenvääntö etäällä enempää entisajan elinkamppailusta ja puoskaroimisesta kuin uuden ajan yrittämisestä, urheilemisesta ja politikoimisesta. Vaikka jutun lävistävä johtotarina olisi voinut rakentaa esitykseen yhden ihmeen lisää, Kajaanin näytelmä on oiva katsottava. Kuusi näyttelijää ja työryhmä luovat vivahteikkaan ja piikkeineenkin hellyttävän aikuisten satukuvaelman.
