Rakkaus vie samaan karsinaan

Kuva: Paula Myöhänen

Sikafarmari (Mika Nuojua) lahjoittaa naapuriin muuttaneelle ja kotieläinpihaideaa kehittelevälle Annalle (Tuija Nuojua, oik.) pikkupossun. Tapahtumaa todistaa Annan ystävätär Jessica (Pauliina Hulkkonen).

Leena Tamminen Sikaihanaa Kantaesitys Rapion Myllyteatterissa Juvalla 2.7. Ohjaus Kari Paukkunen.

Keskiviikkona Rapion Myllyteatterissa kantaesityksensä saaneesta Leena Tammisen kirjoittamasta komediasta Sikaihanaa voi povata tulevien vuosien kesäteatterihittiä. Se on älykkään oikeasti nauruhermoja kutkuttava kertomus peräkamarinpojasta ja kaupunkilaistytöstä, jotka rakkaus panee samaan karsinaan.

Näytelmän aiherintamalta ei sinänsä kuulu mitään uutta. Temppu on siinä, miten se kirjoitetaan ulos, ja sen Tamminen osaa: Sikaihanaa on kielellisesti iskevä toimintanäytelmä, jonka jokaisessa viidessä roolihenkilössä on kyllin tarpeita herkullisen näyttelijäntyön rakennusaineiksi. Komedia on fiksujen kirjoittajien taitolaji.

Virkkausta työn ja naisenpuutteen korviketoimintana harrastavan sikafarmarin Markon (Mika Nuojua) ja "pippurisen porkkananpurijan" Annan (Tuija Nuojua) saattamisessa yhteen tarvitaan tytön ystävätärtä Jessicaa (Pauliina Hukkanen), josta hätäisempi katsoja jo alkaa odottaa emäntää taloon. Markon jämäkkä pessimisti-äiti ja puolisokea, puoliviisauksia heittelevä isä (Riitta Elstelä ja Ilmari Saarelainen) kokevat edistää asiaa omalta taholtaan.

Ei siinä sen kummempia juonen käänteitä tarvita kuin ripaus mustasukkaisuutta, että oikea pari pakkonaitetaan.

Siinä kävi niin, että näytelmän ensirakastavaiset ovat oikeastikin tuore aviopari: näyttelijä Tuija Nuojuan sukunimi vielä ensi-iltakutsussa oli Käkelä.

Kari Paukkunen on ohjannut Sikaihanaa kieli poskessa. Kekseliäät näyttämölliset ideat ovat lähtöisin esityksellisistä tarpeista, ei tapahtumien kuvittamisesta. Ohjaajan työ alkaa siitä, mihin käsikirjoittajan loppuu: se on työparin välillä hyvä toisiaan täydentävä työnjako.

Näyttelijät nauttivat päivänselvästi kesätyöstään. Rooleissa ei tarvitse puristaa itsestään kaikkia mehuja irti, mikä ei toki tarkoita sitä, että ne olisi tehty lonkalta. Ohjaaja on varmaan antanut näyttelijöille harjoitusprosessin aikana paljon vapauksia, mutta silloin kun ollaan valmiissa esityksessä, kurittomuutta ei sallita: esitys on vedetty paikoin jopa farssin asteelle ja sehän ei toimi, jos homma ei pysy kasassa.

Esityksen täydentää joukko musiikkinumeroita, joista Tammisen sanoittama ja elävältä esityksessä soittavan bändin kitaristin Olli Virran säveltämä nimikkokappale Sikaihanaa on kirjoitettu siihen sisään ikään kuin tunnusmusiikiksi. Iskelmäaarteistosta poimitut laulut ovat hiukan ymppäämällä mukaan ympättyjä, mutta menettelevät välipaloina ja kuulotuokioina. Kitaran, läskibasson (Teemu Hämäläinen) ja rumpujen (Teemu Karppinen) muodostama trio svengaa rennosti ja kuulostaa kokoonsa nähden yllättävän täyteläiseltä.

Tammisen näytelmällä Rapion Myllyteatteri parantaa kantaesitystensä sarjaa kuin sika juoksuaan. Yksityisen teatterin "liikeidea" on kulttuurihatun noston arvoinen: Härkösen mylläripariskunta ei ole lähtenyt pyörittämään varmoja yleisökappaleita vaan ottanut yrittäjäriskin myös suomalaisen kesäteatterikulttuurin edistämiseksi.

Hannu Reunamäki

Lähetä artikkelin linkki: Sähköposti Facebook Delicious