Esitys Tampereen Työväen Teatterin päänäyttämöllä 8.9.
Tällä kertaa korpi ei kuiskaa, se jylisee ja pauhaa. Sirkku Peltolan tulkinta Minna Canthin tragediasta Anna-Liisa on mahtipontisesti ja varmoin ottein tehty kokonaistaideteos.
Keskiössä on nuoren tytön kauhea salaisuus, menneisyys, joka ei pysy menneisyytenä. Pahin on tapahtunut, ja pahan on pysyttävä piilossa. Kun kattauksen palanpainikkeena tarjotaan riehakasta kansanmusiikkia, raivokasta nyky- ja kansantanssia sekä silmiä hivelevä miljöö, jossa vilisevät metsät, pellot, pilvet ja vedet, ei voida puhua mistään muusta kuin spektaakkelista.
Näyttelijäkaarti yltää hurjiin suorituksiin. Ensemble näyttää ja käyttää säästelemättömästi koko arsenaalinsa ja hyvä niin, tulos on väkevä ja karvas. Ensimmäistä näytöstä visuaalisuus, musiikki ja tanssi vievät, mutta tämä ei ole lainkaan häiritsevää. Palasten välinen tasapaino löytyy esityksen edetessä.
Lavastaja Hannu Lindholmin, kuvasuunnittelija Tiiti Hynnisen ja valosuunnittelija Timo Alhasen aikaansaannokset ovat nerokkaita. Elävä metsä korkeine kuusineen lähenee ja loittonee, eikä koskaan voi tietää kuka puiden varjoista astuu esiin. Näkymä on yhtä aikaa maaginen, mutta kuitenkin niin juurevan suomalainen, että nenässä tuoksuu suopursu ja suussa maistuu puolukka.
Pauli Hanhiniemen luotsaaman Hehkumo-orkesterin musisointi on aivan omaa luokkaansa. Sirkku Peltolan sanoin; Hehkumon musiikki löyhkää kuusenpihkalta. Lystikkäin kappale on Lempee vailla, jonka pornahtavassa koreografiassa katajainen kansa käy kuumana.
Näyttelijä Eriikka Väliahde puolestaan duetoi Hanhiniemen kanssa sellaisella intensiteetillä ja äänellä, että näiden kahden yhteislaulua olisi tahtonut kuulla paljon lisää.
Tanssiteatteri Tsuumin ja koreografi Timo Saaren työpanoksen ansiosta olennainen, eli lävistävä tuska ja toisaalta elämisen mittaamaton riemu tulisivat kerrotuiksi myös ilman ainoatakaan sanaa.
Suvi-Sini Peltola näyttää Anna-Liisan riekaleisuuden moniulotteisesti. Peltolan ilmaisu on epäröimätöntä ja äärimmilleen viritettyä. Huikean roolityön tekee myös Petra Karjalainen Anna-Liisan äitinä. Kun äiti häpeään hukkumaisillaan pakottaa itsensä Ilo-tanssiin, ollaan ytimessä.
"Juhlapuvussa ja iloisella mielellä", toistellaan näytelmässä, vaikka Anna-Liisan pienokainen makaa metsähaudassa ja kipu yltyy mielipuoliseksi. Juuri se, että kaikki kauheudet esitetään pakahduttavaa elämänjanoa vasten, tekee tästä näytelmästä suuren ja toden.
