Ulkoisesti komea Tulikoe ei polta sielua

Kuva: Jari Kuskelin

Kari Kihlström tekee John Proctorin ja Hanna Vahtikari Abigail Williamsin roolin Millerin tulkinnassa.

ARTHUR MILLER

Tulikoe

Ensi-ilta Jyväskylän kaupunginteatterissa 30.1.

Arthur Millerin menestysnäytelmä Tulikoe sijoittuu puritaaniseen yhteisöön Uudessa-Englannissa 1600-luvun lopussa. Uudisraivaajien pyhä tarkoitus oli rakentaa Amerikan mantereelle malliyhteisö, Uusi-Jerusalem, ankara Raamattuun ja hurskauteen perustuva yhteiskunta.

Salemin kaupungissa ihmiset oli saatava ymmärtämään oma syntisyys ja estämään toisten syntiset teot. Maanvaltausten aiheuttama intiaanien uhka loi varsin eristyneen, perhekeskeisen ja klaustrofobisen yhteisön, jonka ahdasmielisyys kääntyi lopulta noitavainoina omia vastaan.

Tässä kuolemaan, petokseen ja epäoikeudenmukaisuuteen kietoutuvassa tragediassa on ajattomuuden merkit, ja juuri siksi se on niin lohduton.

Johanna Freundlichin ohjaus pitäytyy epookissa, vaikkakin hyvin pelkistetysti. Kimmo Viskarin visualisointi on ristiriitainen ja kysymyksiä herättävä. Puhdas raakalauta ja minimalistinen ote luovat hyvin uudisraivaajahenkiset interiöörit, joskin ne tuntuvat liian suurilta ja kömpelöiltä luodakseen intensiivistä ja ahdistavaa tunnelmaa.

Osa puvuista sen sijaan runsaudessaan ohjaavat katsetta väärään suuntaan, tyylilajiin, jota henkilöohjaus ei ole tavoittanut. Erityisesti Jouni Innilän herkullinen varakuvernööri ja Jukka-Pekka Mikkosen mielenkiintoinen pastori Hale kärsivät keikarimaisista puvuista; miksi heistä on tehty narreja?

Ristiriitaisuus koskee myös henkilöohjausta. Pelkistetty linjaus jää usein uuvuttavan pönöttäväksi, sillä henkilöiden ohjaus on suttuista ja epätarkkaa.

Nyanssit kateissa

Jännittävää kyllä, Johanna Freundlichin ohjauksessa tällä kertaa värittömimmiksi jäävät ehkä kaikkein moniulotteisimmat henkilöt.

Pääosissa Kari Kihlström vaimoaan pettäneenä maanviljelijä John Proctorina ja hänen ihastuksenaan Abigail Williamsina esiintyvä Hanna Vahtikari ovat molemmat ilmaisultaan huutavia, kylmiä ja kovia välittämättä lainkaan niitä pelon, epäröinnin, intohimon tunteita, jotka tekstistä välittyvät.

Hanna Liinoja tekee vakuuttavinta työtä Proctorin vaimona, mutta epäilen vahvasti näytelmässä esiintyvää kahtiajakoa "hiljaisiin hyviin" ja "huutaviin pahiksiin". Raisa Vattulaisen kahden tulen välissä taisteleva Mary Warren jää myös harmillisen yksioikoiseksi.

Tulikoe on visuaalisesti kaunis ja tyylikäs, Millerin teksti upea, musiikki koskettavaa. Hämmentävää on, että ihminen jää näyttämöllä syntymättä, kauhu tihentymättä, katharsis tapahtumatta.

Lähetä artikkelin linkki: Sähköposti Facebook Delicious