Veriruusut kukkivat ja Mannerheim ratsasti jälleen

Kuva: Jalo Porkkala

Porilaisen Contakti-teatterin Veriruusut tuo näyttämölle naiskaartilaiset kansalaissodassa.

TYÖVÄEN NÄYTTÄMÖPÄIVÄT

Mikkelissä 29.-31.1. 2010.

Mikkelin näyttämöpäivillä nähtiin tänä vuonna upeita esityksiä. Suomalainen yhteiskunta tuli myllätyksi historian juuriaan myöten.

Kirsikka Moringin ja Mikko Roihan valitsemista esityksistä minua villitsivät eniten porilaisen Cont'akti-teatterin kansalaissodan naiskaartia kuvaava Veriruusut, helsinkiläisen Teatteri Rujon rienausnäytelmä Mannerheim eli lapsistasi ei mitään, Pohjois-Karjalan opiston Työmiehen vaimo sekä jyväskyläläisen Vakiopaine-teatterin kaksi otosta nykyajan työelämästä.

Nuoret tytöt sodassa

Esitys näyttää tyttöjen kotitaustat, yhteiskunnallisen haparoinnin, ystäväsuhteet, työolot, hyväksikäytön, unelmat ja sen kuinka haaveet ja voimantunto vähitellen murtuvat. Naiskaartilaisia esittävät näyttelijät ovat sydämeenkäypiä persoonia.

Teatteri Rujo ilmoittaa ohjelmalehtisessä, että "me tultiin pilkkaamaan kotia, uskontoa ja isänmaata". Ihanan kekseliäästi Lauri Maijalan ohjaama, osittain teatteriopiskelijoista koostuva taitava ryhmä rienaakin. Mannerheim on keskiössä. Hänen myyttinsä ja kulttin-sa joutuvat vanutukseen, johon sotkeutuvat myös Hitler, Ryti, Svinhufvud ja marsalkan lempihevonen Kathy. Voi sitä viettelevää Kathya, kun se tulee sivuverhon takaa lavalle!

Esitys ottaa kaiken irti myös Mannerheim-animaatiosta ja Renny Harlinin suurelokuvahankkeesta. Se kommentoi itseään ja naurattaa julmetusti.

Pahuutta ja löyhkää

Pohjoiskarjalaisten ote on miellyttävän pehmeä ja hyvin viimeistelty. Johannan kangas kutoutuu kangaspuilla, joiden sukkulana juoksee Johanna itse. Mustalaisteema on mukana laajempana kuin useassa näkemässäni versiossa. Homsantuu, mustalaisen ja valkolaisen tytär, joutuu miehen hyväksikäyttämäksi siinä missä aviovaimokin. Paha ei saa palkkaansa.

Eero Ojalan Risto on erinomainen roolisuoritus, jonkinlainen aikansa tuote, jota laki ja raamattu suojelevat. Nykyisin hänet luokiteltaisiin psykopaatiksi ja hänestä kirjoitettaisiin Iltasanomissa.

Vakiopaine-teatteri osallistuu työelämäkeskusteluun kahdella produktiollaan. Mika Terävän käsikirjoittama ja etevästi esittämä "virkamiesmonologi" Troijan aasi kuvaa älykkäästi ja tyhjentävästi miestä, joka joutuu narsistin johtamaan työyhteisöön ja menettää itsensä.

Arto Salmisen Varasto ei sovi hienohelmoille: Eino Airon ohjaus kulkee paskafiiliksissä ja köyhyyden löyhkässä vailla lohtua. Se on loistava kuva ihmisistä, jotka eivät usko mihinkään. Modernissa työväenliikkeessä varastomies varastaa.

Lähetä artikkelin linkki: Sähköposti Facebook Delicious