Savonlinnan oopperajuhlien ensi-ilta 3.7. Olavinlinnassa.
Läntisessä kulttuurissa perhonen symboloi kauneutta, mutta myös pinnallisuutta ja turhamaisuutta. Kaukoidässä se viittaa sielun kuolemattomuuteen.
Madama Butterfly perustuu kepeän lännen ja vakavan idän tuhoisaan yhteentörmäykseen. Geisha Cio-Cio-San (Butterfly) antaa ruumiinsa ja sielunsa 999 vuoden avioliittoon, Yhdysvaltain merivoimien luutnantti Benjamin Franklin Pinkerton hakee hetken huvia viisitoistavuotiaan lapsen kanssa.
Henry Akinan konstailematon ohjaus luottaa tarinan voimaan. Ja mikäpä siinä, kun ensemble on taattua tasoa.
Olavinlinna tarjoaa komeat puitteet, mutta juuri tätä oopperaa varten ne ovat vähän turhankin massiiviset. Madama Butterfly on intiimi tarina, joka sijoittuu suurelta osin vain muutaman neliömetrin alalle Cio-Cio-Sanin pieneen taloon.
Ilkka Paloniemen valaistus dramaattisine varjoineen häivyttää onnistuneesti etäisyyksiä. Lämmin keltainen ja kylmä violetti rajaavat kodin ulkomaailmasta. Mutta siitä huolimatta ulkopuolelle jää valtavasti tyhjää tilaa. Se täytetään elävillä lavasteilla: mustiin ninjapukuihin ja naamioihin puetuilla avustajilla, jotka paperilyhdyillään valaisevat tyhjyyden.
Laadukas miehitys
Akinan ohjaus, Anne Namban puvustus ja Dean M. Shibuyan lavastus ovat löyhää epookkia, joka hyödyntää rinta rinnan itä- ja länsimaista symboliikkaa. Siitä huolimatta ninjahistoriaan perehtyneellä seuralaisellani oli suuria vaikeuksia niellä feodaaliaikaiset palkkamurhaajat lyhdynkantajina 1800-luvulle sijoittuvassa draamassa. Ehkä ninjojen voi ajatella symboloivan Cio-Cio-Sanin juuria: kulttuuria, josta hän on valmis luopumaan, mutta joka ei päästä irti hänestä.
Lavastuksen harvoista kiinteistä elementeistä visuaaliseksi keskipisteeksi nousee monta metriä korkea taulu, jolle kalligrafiakirjaimet heijastuvat painostavina, kuin huutaen että kohtalo on etukäteen kirjoitettu.
Ensi-iltamiehityksen tasalaatuinen kokoonpano ei jätä moitteen sijaa. Pääpari Viktoria Yastrebova ja Adam Diegel esittävät osuutensa vahvasti, vailla siirappisuutta. Jordanka Milkova Suzuki-palvelijattarena henkii sympaattisuutta. Konsuli Sharpless (Daniel Sutin) on se omatunto, joka Pinkertonilta puuttuu. Ristiriitainen Kate Pinkerton (Tiina-Maija Koskela) jää arvoitukseksi. Naittaja Goro (Dan Karlström) tasapainottelee kaltevalla pinnalla muttei lipeä puskafarssin puolelle.
Kapellimestari Stefan Solteszin johtama oopperajuhlaorkesteri tavoittaa Puccinin laveat värit ja nopeat tunnelmanvaihdokset tarkasti ja sulavasti. Kuoro hoitaa pienen osansa tavattoman kauniisti. Viimeisen spontaanin silauksen tuovat Olavinlinnan tilannetajuiset lokit, jotka ymmärtävät lausua repliikkinsä juuri Cio-Cio-Sanin tähystellessä merelle Pinkertonin laivaa odotellen.
Jäljelle jää tyhjyys
Vuonna 1904 valmistunut Madama Butterfly on tiivis teos, jonka tarttuvat teemat ja sukkela dialogi sisältävät jo aavistuksen tulevien vuosikymmenien läpilauletuista musikaaleista. Se ei kuitenkaan ole draamallisesti helppo. Suurimmat tunteet koetaan ensimmäisessä näytöksessä. Tässä ohjauksessa vaikutelma vielä korostuu, sillä Butterfly ja Pinkerton eivät kohtaa toisessa näytöksessä enää kuin Butterflyn unikuvassa.
Niin visuaalisesti näyttävä kuin loppu onkin, se ei tarjoa puhdistavaa kyyneltä vaan vain surullisen ja tyhjän olon. Siinä ei uhrauduta suurien aatteiden tai molemminpuolisen rakkauden vuoksi.
Madama Butterfly on tarina kahdesta pienestä ihmisestä, joista toinen pettää rakastettuaan, toinen itseään. Ja sellaisena se on melkein liiankin ajankohtainen.
