Wieniläisoperetti on samppanjan-kevyt teatterilaji ja yhä elossa
PIRKKO HEIKKINEN
Emmerich Kálmán, Leo Stein ja Bela Jenbach Mustalaisruhtinatar
Poleenin Teatterin ensi-ilta 14.2. Ohjaus Eeva Eloranta Mustalaisruhtinatar on wieniläisoperettien helmi, sulokas, vaativa ja suuritöinen. Siihen nähden Pieksämäen Poleenin teatteri onnistuu erinomaisesti.
Eeva Elorannan ohjaamaa tulkintaa tukee voimakas yhteen puhaltamisen henki, osaamisellaan lopputulosta ovat edistäneet useat taideammatteihin kouluttavat oppilaitokset. Jokaisella näyttelijällä tanssityttöjä ja tarjoilijoita myöten on omat persoonansa, joita on mukava seurata. Operetin vaatimat vaihtuvat kuviot toteutuvat nokkelasti.
Kuvion vauhdikkuuden takaamiseksi wieniläisoperetti tarvitsee näyttävän portaikon, vanhaa loistoa ja useita ovia. Eeva Iiramon lavastama ja puvustama visuaalinen ilme täyttää odotukset upeasti. Komeasti toimii myös Poleenin tekniikka.
Wieniläisoperetin ulkoinen juoni kuulemma on: mies tahtoo, nainen ei - nainen tahtoo, mies ei - molemmat tahtovat. Taidemuodon juju onkin jossain muussa kuin juonessa. Se on kaipuussa, sentimentaalisessa puheessa, gägeissä, aatelisessa loistossa, kärjistyksissä ja siinä että rakkaudesta puhutaan suurin kirjaimin. Kun tämä arsenaali sitten tarjoillaan hurmaavan musiikin siivityksin, samppanjalogiikan vauhdittamana, katsojat saavat jotain mitä muistella.
Voittona musiikille voi pitää sitä, että nyt lavalla soittaa elävä orkesteri. Siinä on viisi nuorta muusikkoa Risto Sojakan johtamina, joten syntyy mukavasti illuusio itävaltalais-unkarilaisessa ravintolassa soittavasta yhtyeestä. Hyvin soittavasta.
Pääroolit on miehitetty vierailijoilla. Tapahtumia ohjailee voimakkain silmänpilkkein kreivi Boni Kancsianu eli Jarmo Mäkinen.
Kyse taitaa hänellä olla uuden lajin valtaamisesta. Mäkisen kehonkieli on mainio: sukkela atleetti. Operetin edetessä tämän Bonin ote lauluun vapautui ja huumori kävi hurmaavammaksi.
Kun pienestä teatterista suuremmille lavoille ponnistanut varietee-laulajatar Sylva Varescu hurmaa hummaamisesta innostuneen aatelisperheen upseerispojan Edwinin, joka vieläpä on kihloissa, soppa on jo kattilassa. Eilamaria Leskinen ja Jukka Saarman hallitsevat operetin konvention ja laulavat nautittavasti Kálmánin kauneimmat kohtaukset. Saarmanissa on upseerishenkistä suoraselkäisyyttä ja Leskisessä naisellista viehätysvoimaa.
Edwinin exää, kreivitär Stasia esittävä Eeva Kähärä hoitaa subrettiroolinsa mallikelpoisen keveästi.
Vanhaan ruhtinaspariin Matti Selonen ja Elina Siitonen saavat sympaattista eloa. Ruhtinattarella on ns. menneisyys, joka silottaa luokkaeroa.
Koreografi Dan Cioata on löytänyt juuri oikeanlaisen tavan liikuttaa ihmisiä. Kuusi varieteetyttöä ovat tanssin luotettava selkäranka.
Eeva Eloranta on sijoittanut Mustalaisruhtinattaren ensimmäistä maailmansotaa edeltäneeseen vuoteen, tuohon aikaan, joka muokkasi valtavasti yhteisen Eurooppamme tasapainoa ja mursi muun muassa luokkarajat. Ennen puoliaikaa näyttämöllä vilahtaa preussilaiseen piikkikypärään pukeutunut sotilas. Hänen osuuttansa ei kehitellä.
Mieleen jäävä on myös kohtaus, jossa tuntematon perhe istuu odotushuoneessa ikään kuin sotaa paossa, tytär vie kirjeen postiin.
Tämäkin kohtaus jää yhdistämättä tarinaan. Edwin kiirehtii sotapalvelukseen. Seuraavassa hetkessä kiire on tipotiessään. Olisihan voinut ajatella, että sotamotiivin olisi sallittu kulkea johdonmukaisemmin.
Sound of Musicissa II maailmansodan natsimotiivi syventää tunnetta.
