Eestinhevonen nousi laiduntamaan sukupuuton partaalta

Pieni harmaaharjainen tamma astelee varmoin askelin pitkin luonnonniityn laitaa. Se kulkee neljän hevosen jonossa toisena. Tällä kertaa Muhun saaren reitillä ei näy saksanhirviä tai villisikoja, mutta katajaisen rantaniityn pusikoista säntää pakoon metsäkauris, ja merenrannalla kaartelee lukuisia vesilintuja.

- Ravia, komentaa johtohevosen selästä Veljo Soo, ja tamma rivakoittaa kuuliaisesti askeltaan.

Viida on yksi Viron noin puolestatoista tuhannesta eestinhevosesta. Kanta tuntuu vaatimattomalta, mutta pienimmillään se oli jo sukupuuton partaalla vain runsaat 10 vuotta sitten.

Jotenkin eloonjäämistarina sopii eestinhevoseen kuin nakutettu. Pienenä, sitkeänä ja vaatimattomana se on tuskin pitänyt itsestään kovin kovaa melua. Tehnyt vain työnsä nöyränä ihmisen palvelijana ja kääntänyt selkänsä vasten mereltä puhaltavaa tuulta.

Alkuperäisrotu kyydittää nykyään turisteja

Veljo ja suomalainen Hanna Soo ovat järjestäneet vaelluksia kahdeksan vuoden ajan Saarenmaahan kuuluvalla Muhun saarella. Peetrikivi hobused -tallilla hevosia on nyt parikymmentä, joukossa on viisi tämän kevään terhakkaa varsaa. Niiden harteilla ei enää lepää vastuu rodun säilymisestä, joten tuomio on tyly.

- Jo syksyllä ilmojen viilennyttyä eläinlääkäri saa tulla käymään, Veljo sanoo katsellessaan tallissa itsepäisen oloista tummanruskeaa orivarsaa, joka nakkelee niskojaan ja tömistelee jalkojaan.

Neljästä oriista saa neljä ruunaa kädenkäänteessä. Jos jälkeläisiä haluaa, tamman voi viedä sopivan sulhon luo vaikka naapurisaareen Saarenmaalle. Siellä on laitumia, joissa ori pitää varsinaista haaremia. Parhaimmillaan laitumella voi olla parikymmentä tammaa astuttavana.

- Kerran hain tammani pois orilaitumelta vasta joulukuussa ja taisin olla ensimmäinen, joka haki, Veljo muistelee.

Ei että sen olisi niin väliä. Eestinhevonen on tottunut ulkoilemaan saarilla vuorokaudet läpeensä kesät talvet, kunhan syötävää riittää. Talliin voi kaivata vain pahimmilla myrskyillä.

- Kun niitä pitää tällä tavoin, ne säilyttävät hyvin alkuperäiset vaistonsa, Hanna Soo kertoo.

Vaikka ei eestinhevosta kovinkaan villiksi voi kuvata. Tyrmistystä voi aiheuttaa vaikka tallin ikkunalaudalle unohtunut ratsastuskypärä tai niittokoneen pientareelta paljastama kivi, jota ei näkynyt edellisellä patikkareissulla.

Muhun saarta voi kiertää hevosen selässä tuntikausia. Reittejä ja niittyjä riittää, mutta niilläkin on alkanut näkyä yhä enemmän ihmisen jälkiä.

- Nykyisin täällä ajellaan mopoilla ja mönkijöillä, jotka kovettavat polut koviksi hevosille, Veljo harmittelee.

Soot järjestävät vaelluksia koko vuoden. Toiminta alkaa vilkastua huhtikuussa, ja vielä syyskuussakin riittää ratsastajia. Maksimissaan heitä halutaan ottaa kerralla kuitenkin vain viisi.

- Haluamme pitää toiminnan pienenä, jotta sitä pystyy helposti hallitsemaan, Hanna sanoo.

- Me haemme myös elämänlaatua. Kaikkea ei voi vain mitata rahassa.

Lähetä artikkelin linkki: Sähköposti Facebook Delicious