| Kirjaudu sisään | Tunnukset hukassa | Tilaa lehti | Jätä ilmoitus | Yhteystiedot |
|
|
|
Taitavasti talviverkoilla
Talvisen verkkokalastuksen perusasiat oppii nopeasti, ja käytäntö koulii lisää. Pannulle on mukava panna omin käsin pyydetty, taatusti tuore kuhafilee.
Sumu pehmentää maaliskuisena aamupäivänä Höytiäisen maisemat, ja aamulla puuroa on ollut enemmänkin. Nuoli moottorikelkkaan kiinnitetyssä karttaplotterissa näyttää, missä mennään.
– Ei olisi aamulla löydetty verkkoja ilman, huudahtaa Seppo Karttunen takapenkille kelkan pörinän läpi.
Puolet verkoista on jo katsottu, kun saavumme avannolle. Jäällä on kasa verestettyjä kuhia, taimen ja muutama pikkuinen lahnan limppu.
– Tällä kertaa antoi ihan hyvin kalaa, Karttunen ja kalakaverinsa Erkki Lehtiö virkkavat.
Karttunen verkottaa kolmen miehen porukalla, ja Höytiäisen jään alla on nytkin 16 verkkoa. Pyydöt koetaan viiden päivän välein, sillä ”kuollutta kalaa ei ole syytä pyytää”. Yhtään tyhjää reissua ei ole tänäkään talvena ollut, vaikka saalis vaihtelee.
– Joskus on ollut niinkin, että ei kolmelle kattilakunnalle oikein tahdo riittää, Karttunen kertoo, mutta tällä reissulla riittää.
Perusteet selväksi
Joensuun pinnassa Viinijärvellä asuva Karttunen on kalastanut ikänsä ja talviverkoillakin jo 35 vuotta. Verkot ovat olleet jään alla joka talvi milloin Pyhäselällä, milloin Viinijärvellä ja nyt kuhan perässä Höytiäisellä. Karttunen vakuuttaa, että talviverkottamisen perusteet oppii nopeasti.
– Yhden kerran kun on laskemassa ja kerran kokemassa, niin perusasiat ovat hallussa. Ja käytäntö opettaa lisää.
Silmäkooltaan 55-millinen verkko on kuulemma pyytävin, ja kahden 30 metrin verkon tai yhden 60 metrin verkkojata on hyvä verkkojatan mitta. Verkon uittonaru ui jään alle kätevästi jousen voimalla uivalla uittolaudalla yhdellä uitolla tarvittavat metrit. Karttunen ja kaverit pitävät verkkoja joka vuosi suunnilleen, ei millilleen, samalla paikalla.
– On annettu kalojen etsiä verkot, Karttunen naurahtaa.
Talvet ovat siloittaneet kumppanusten verkottamisen juohevaksi. Yhdestä avannosta – samalla kokemisavanto – lasketaan kaksi verkkojataa vastakkaisiin suuntiin, ja kalastuksen aikana verkkojadan toiseen päähän pyöräytetään kairalla reikä, josta verkkonaru koukataan esiin rautalangalla. Reikään pujotetaan vielä kahdesta ristin muodossa olevasta laudasta ja ne yhdistävästä muoviputkella päällystetystä pultista tehty ”liukulaakeri”, jota pitkin vetonaru juoksee liukkaasti eikä kaivaudu kiinni jäähän.
Kun katsomisavannon päälle panee tukevasta routaeristeestä kannen ja lunta päälle, niin tuuraakaan ei pikkupakkasilla tarvita kuin verkkoja laskiessa. Viiden päivän jää menee rikki lapiolla.
– Kun kaikki menee hyvin, niin 16 verkon katsomisessa menee kolmella miehellä 2–3 tuntia, Karttunen laskee.
Yksinkin onnistuu
Verkot voi laskea vielä nytkin, mutta paksu lumi ja jää tekevät hommasta hankalampaa. Paras kala-aikakin on jo ohi.
– Parasta kalantuloaikaa on alkutalvi, ja silloin on itsekin kaikkein innostunein.
– Keväällä kalantulo pikkuisen virkistyy, mutta ei ole alkutalven kaltainen, Karttunen virkkaa.
Yksinkin voi verkottaa, mutta silloin pitää ravata hieman enemmän avantojen välillä. Ja on oltava myös näppärä käsistään, kun vetää narulla verkkoa jään alle ja samalla pitää huolta, että pyytö solahtaa veteen ilman sotkuja.
Seppo Karttunen kiertää jäitä kalastuksenvalvojana ja tietää, että myös tässä lajissa nuoret ovat valitettavasti vähemmistö. Pohjois-Karjalan kalatalouskeskus järjestääkin tällä viikolla ensi kertaa kymmeneen vuoteen talviverkkokalastuskoulun: yksi ilta teoriaa, ja sen jälkeen yhtenä päivänä lasketaan verkot ja katsotaan aiemmin lasketut pyydöt.
Myös Karttunen lupaa apua ja oppia oman kalaporukkansa nimiin.
– Ehdottomasti neuvotaan, jos vain kuka tarvitsee.
