| Kirjaudu sisään | Tunnukset hukassa | Tilaa lehti | Jätä ilmoitus | Yhteystiedot |
|
|
|
Talvijänis pataan omin jaloin
Juukalainen Janne Leppänen on metsästänyt 12-vuotiaasta lähtien. Ensimmäisen jäniksensä hän ampui jäljittämällä veljen ja isän kanssa silloin toistakymmentä vuotta sitten.
– Keskimäärin joka syksy on muutama jänis tai rusakko ammuttu miespelissä. Enemmän olen ilman koiraa metsästänyt jänistä kuin koiran kanssa.
– Viime syksynäkin saatiin kaksi rusakkoa muutamassa tunnissa kahteen mieheen; neljä saatiin ylös, kaksi hengiltä, kertoo Höytiäisen rantamailla Tuopanjoella metsästelevä Leppänen.
Rauhallisesti
hyvä tulee
Oiva keli jänisjahtiin on edellispäivänä satanut uusi lumi ja vitikeli. Mitä suvempi, sitä tiukemmin pupu istuu piilossaan ja sitä pienemmällä alalla se on liikkunut hämärän aikaan. Jahti onnistuu toki kovemmalla pakkasellakin, jos vain on uutta lunta erottaa tuoreet jäljet.
Jälkien löydyttyä kannattaa hieman pohtia.
Metsästäjä ikään kuin lukee jäniksen jättämiä jälkiä: syönnösjäljet ja papanat kertovat ruokapaikasta, verkkainen köksintä ja kenties papana siellä täällä siirtymisestä piilopaikkaan ja istumajäljet sekä äkkinäiset paluuperät ja suunnanvaihdot siitä, että pupu on lähellä.
Jänis ei yleensä löydy ihan läheltä öistä syönnöstä. Kelpo tapa etsiä pupu jälkien löydyttyä on kiertää riittävän iso lenkki oletetun lymöpaikan ympäri. Jos uusia jälkiä ei matkan varrella näy, niin seuraavaksi tehdään pienempi kiekko. Ennen pitkää jäljet tulevat vastaan, sillä jänis ei haihdu ilmaan, vaikka joskus siltä on tuntunutkin.
Yksin jahtaava satsaa pupun pomppuun piilopaikastaan. Sopiva ampumamatka talviturkkiselle jänikselle on 20–25 metriä, joka jahdin kiihkossa voi tuntua sadalta metriltä, ja molemmat piiput ovat tyhjät jo kun pitkäkoipi on vasta kymmenen metrin päässä. Jäniksen voi saada ampumahollille vielä pompun jälkeenkin, mutta epävarma laukaus karkottaa pupun kauemmas.
Metsäjänis myös pysähtyy aika usein pompun jälkeen hetkiseksi kuin katsomaan mitäs nyt tapahtuu. Useammalla metsästäjällä jänisjahti on helpompaa. Kun jäljet ovat löytyneet, niin passimiehet paikoilleen ja yksi ajamaan pupu ylös. Lymöpaikan voi etsiä suoraankin, mutta joskus jänistä pystyy myös ohjailemaan oikeaan suuntaan kiertämällä oletettuun piilopaikkaan sivummalta. Myös ajossa lenkkien teolla sivulta päin voi onnistua kääntämään pupun pään kohti passissa odottavia.
Passissa on syytä tietää missä ajo menee, ja kännykän ohella jopa muutaman kympin radiopuhelimissakin riittää kantamaa pitämään passissa olevat tietoisina ajon etenemisestä. Haukun korvikkeena toimii myös kuuluva koirapilli, ja miksei ”koiran” reppuun voi kiinnittää tutkapantaa tai reaaliajassa toimivan gps-pannankin.
Rusakolla ei ole lumikenkää, ja sillä onkin osin toiset tavat. Janne Leppänenkin kertoo, että ei se aina ole niin helppoa: rusakko luottaa vauhtiin, ja ei monastikaan jää pyörimään ajomiehen lähelle, kuten valkoiseen suojaväriinsä luottava sukulaisensa.
– Rusakko ei myöskään tee paluuperiä niin paljon kuin metsäjänis vaan painaa suorempaan lymöön. Rusakko on myös herkempi lähtemään karkuun ja painelee mielellään tiepohjia pitkin.
Jäljittämällä
lisää jahtipaikkoja
Alkutalvesta jäljittävälle on mitä jäljittää. Keskitalvea kohden pupuja popsivat niin ilvekset kuin muut metsästäjät, ja kevään korvalla myös jänisten kiima-ajan lähestyminen ja niukkenevat ruokavarat liikuttavat niitä yöllä enemmän.
Moni ei lähde koiransa kanssa pikiteiden lähelle jahtiin, sillä tohkeissaan oleva koira ei osaa varoa autoja. Mies- tai naispelissä nämäkin alueet ovat jahtimaata, ja jousimetsästäjille talvinen pupujahti sopii paremmin kuin hyvin.
Jousimetsästyksestä ei lähde juuri ääntäkään, ja jousen kanssa voikin metsästää, toki luvan kanssa, myös siellä missä haulikko olisi liikaa.
