Kummitustalogenreä edustavan Älä pelkää pimeää -elokuvan toinen käsikirjoittaja on monia kauhuelokuvia (Paholaisen selkäranka, Orpokoti, Julian silmät) tuottanut ja Panin Labyrintin ohjannut Guillermo del Toro. Del Toron luovuus näkyy vahvatunnelmaisessa elokuvassa, mutta juoni on tavanomainen.
Synkkää salaisuutta kantavaan kartanoon muuttaa rikkinäinen perhe. Talon kauhut alkavat paljastua uteliaalle Sally-tytölle, jolla ei ole muuta tekemistä kuin vaellella ympäriinsä suuressa rakennuksessa. Tyttö kokee hirveitä ja muuttuu hysteeriseksi, mutta hänen puheensa kuitataan höpötyksenä.
Maagisen tunnelman ja lapsen kokemusta hienosti esiin tuovan kerronnan näkökulman ansiosta huomio ei kiinnity liikaa juonen kömmähdyksiin ja epäloogisuuksiin. Vaikka elokuva ei pysty vastaamaan kaikkiin alussa luomiinsa odotuksiin, niin lapsen näkökulma ja pääosan esittäjä Bailee Madisonin eläytyvä tulkinta kantavat sen loppuun asti.
Sallyn isä (Guy Pearce) ja tämän tyttöystävä (Katie Holmes) ovat kunnostaneet talon ja aikovat myydä sen. Talon historiasta he eivät tiedä mitään. Onkin hieman erikoista, että Sally löytää heti talon kätketyn kellarin. Kellarista hän kuulee houkuttelevan kutsun leikkiin, eikä usko puutarhurin kehotusta jättää paikka rauhaan. Alun puistattavassa takautumassa on jo kerrottu, miksi kellari aikoinaan sinetöitiin.
Tätäkin kummitustalotarinaa voidaan tulkita allegoriana psykologisista ongelmista, tässä tapauksessa erityisesti lapsen ja vanhempien välisistä ongelmista. Äiti on sysännyt Sallyn isän hoiviin, mutta isällä ei ole aikaa tytölle. Kirkuvalle ja sekavia puhuvalle tytölle määrätään tietysti lääkkeitä.
Sallya piinaava kirous ei jää tietystikään vain hänen mielikuvituksensa tuotteeksi, vaan uhkaa lopulta koko uusioperhettä, mutta elokuva vetoaa silti aikuisen huonoon omaan tuntoon. Lapsen mielikuvitus, uteliaisuus, haavoittuvuus ja toisaalta vahvuus saavat runsaasti painoarvoa. Elokuvan värimaailma on tumma ja täyteläinen ja kuvaus mukaansatempaavaa.
