Ohjaaja Rosa Karo kertoi ennakkoon, että Avain Italiaan on elokuva kaunosieluille, romantikoille ja naisille. Katsojan on suostuttava astumaan elokuvan taikapiiriin, romanttiseen satuun, joka on ihmeitä täynnä. Aavepoikakin käy kuiskuttelemassa hyviä neuvoja päähenkilön korvaan.
Englannissa asuva Cabella (Gwendolyn Ansow) saa perinnön kuolleelta Max-sedältään, joka ei oikeasti ole hänen setänsä. Perintö on avain, joka on valmistettu Italiassa.
Eipä muuta kuin matkaan ja uteliaana etsimään, millainen ovi avaimella aukeaa. Vastassa on hieno huvila ja arvoituksellinen kyläyhteisö intialaisine lordeineen.
Vähitellen Cabellalle paljastuu jotain hyvin tärkeää hänen juuristaan, elämästään ja yhteyksistään tähän pieneen yhteisöön. Unelmien miehetkin siellä odottelevat poimijaansa.
Sielu lepää Italian kauniita maalaismaisemia katsellessa. Ville Tantun ja Gianni Gianellin kuvaus on silmiä hivelevän maalauksellista ja postikorttimaista.
Tuomas Kantelisen musiikki soi herkkävireisen hienona ja tärkeänä tunnelman luojana. Ihmiset ovat kauniita. Elokuvan alun arvoituksellisuudessa on jotain jännää.
Elokuvan on ilmeisesti tarkoitus olla kevyt ja vähän hölmö tuulihattu . Sellaisiakin elokuvia on virkistävä katsoa, kun ne on tehty hyvin.
Kyllähän ohjaaja Rosa Karokin tiukasti omassa näkemyksessään pysyy ja tekee näköistään elokuvaa, mutta Avain Italiaan -elokuvan amatöörinäyttelijöiden työ on hyvin ulkokohtaista, mallinukenomaista ja dialogi tönkköä. Maisemat ovat elossa mutta ihmiset eivät.
En ole kyyninen, mutta elokuva ei herkistä. Matkaan on vaikea päästä mukaan, kun loogisuus on hämärän peitossa. Modernissa sadussakin pitää olla tietty uskottava satumaisuutensa, jotta katsoja sen ostaa. Ei riitä, että sadun kliseet viskotaan ympäriinsä.
Kyllä Avain Italiaan aurinkoisella valollaan ja lämpimällä maisemallaan tuottaa hyvän mielen keskelle paukkupakkasia. Loppukin on hyvin tuosta vaan.
