Maria (Elena Anaya) matkaa Diego-poikansa (Kaiet Rodriquez) autolautalla Hierron saarelle. Matkan aikana poika salaperäisesti katoaa ja äiti joutuu painajaismaiseen tilaan.
Mihin poika katosi? Putosiko hän lautalta, varastiko hänet joku? Äiti saapuu Hierron saarelle, merestä on löytynyt tuntemattoman pojan ruumis.
Kuolinaika täsmää, mutta äiti ei tunnista poikaansa. Hän on joku toinen, ei minun poikani, hän sanoo.
Vaikka poliisit yrittävät auttaa, on tilanteessa jotain, joka ei täsmää. Hierron saaren elämä kätkee taakseen jotain arvoituksellista, salaisuus kytee pinnan alla. Maria äidin mielenterveys joutuu koville ja pää on vähitellen hajoamispisteessä.
Epätoivoiset kysymykset jäävät vastausta vaille ja saaren asukkaatkin vaikuttavat hieman oudoilta, jopa vaarallisilta.
Hierro tarjoaa kiintoisan ja välillä säpsäyttävänkin katsomiskokemuksen, jossa käsitellään päänsisäisiä demoneja, tuskasta nousevia harhanäkyjä, painajaista, josta pelkää heräävänsä joutuakseen uuteen kauhunäkyyn.
Selittämättömyyden pelko, vainoharhainen pelon tunne ovat psykologisen kauhun peruselementtejä, jotka oikein säädeltyinä toimivat aina tehokkaasti. Siinä mielessä Hierro on raiteillaan.
Gabe Ibanez on esikoisohjaajaksi enemmän kuin lupaava. Taitavasti hän punoo polveilevan tarinansa paranoidiseksi hornankattilaksi, käyttäen hyväkseen tehokasta leikkausta, visuaalista näkemystään ja äärettömän intensiivistä musiikkitaustaa.
Elena Anaya näyttelee äitiä joka solullaan. Hänen tuskansa ja hätänsä on käsinkosketeltavaa.
Hierro on saarena mystinen paikka, kuin kuun kamara. Se on paikka, jonne voi kadota tai eksyä. Sen lohduttomuuteen voi hukata myös mielensä tai sielunsa viimeiset rippeet.
Kadonnutta lasta on jäljitetty usein läpi elokuvan historian. Nicholas Roegin Don`t look now (1973) lienee genren parhaimpia edustajia.
Kannattaa myös katsoa vastikään dvd.llä julkaistu, belgialaisen Fabrize Du Welzin ohjaama Kuolemaa kauheampi, jossa tsunamissa kadonneen pojan etsiminen laajenee matkaksi apokalyptiseen pimeyden ytimeen.
