Jesse Jamesin salamurha pelkuri Robert Fordin toimesta
1
2
3
4
5
Niin kuin John Fordin hienossa westernissä Mies joka ampui Liberty Valancen sanotaan: Totuus ei ole kiinnostavaa, vaan legenda. Näin syntyivät myös tarinat Jesse Jameksesta (1847-1882).
Mies oli todellisuudessa rikollinen ja murhaaja, mutta ihmisten mielissä hän alkoi elää sankarina ja vapauden symbolina, joka ryösti rikkailta ja antoi köyhille.
Ron Hanssenin samannimiseen kirjaan perustuvassa elokuvassa Jesse Jamesin salamurha pelkuri Robert Fordin toimesta riisutaan myyttejä ja vältetään romantisoimasta villiä länttä.
Elokuva ei pyri historialliseen tarkkuuteen. Pääpointti on kuvata Jesse James aikansa julkkiksena, miehenä, jonka seurassa viihtyy. Itsetuntoa voi sitten pönkittää murhaamalla legendan. Samalla voi päästä osaksi suurta julkisuutta: minä ammuin Jesse Jameksen!
Väistämättä tulee mieleen Michael Chapman, joka ampui John Lennonin. Tähän viritykseen Jesse James -elokuva selvästi pohjaa.
Vielä yksi keikka
Jesse James (Brad Pitt) nähdään väsyneenä, uransa ehtoopuolella. Mies on asettunut aloilleen vaimon (Mary Louise Parker) ja kahden lapsensa kanssa. Vielä himottaisi kuitenkin tehdä yksi iso keikka, vaikka etsintäkuulutukset ovat voimassa ja sheriffit kintereillä.
Jamesin gangiin pyrkii myös eräs Robert Ford (Casey Affleck), jolle Jesse on legenda ja samaistumisen kohde.
Miksi Jesse James päästää tuollaisen lipevyyden lähelleen? Onko kyse miesten välisestä salaisesta ystävyydestä vai kerjääkö Jesse alitajuisesti väsyneenä miehenä kuulaa kalloonsa?
Robert Ford jäi pilkkalauluun
Andrew Dominikin ohjaamassa elokuvassa Jesse Jamesin sisäinen maailma jätetään arvoitukseksi. Katsoja päätelköön. Se ei välttämättä ole kovin hyvä asia varsinkaan, kun roolihenkilöä näyttelee Brad Pitt, tuo syvien tuijotuksien ja raskaiden silmäkulmien mies.
Hänen työssään on paljon hyvää, mutta myös täysin saavuttamatonta. Vika saattaa olla käsikirjoituksenkin. Casey Affleck sen sijaan tekee kiinnostavan roolin ailahtelevana Robert Fordina, joka yritti tehdä itsestään elämää suuremman epätoivoisella teolla, mutta jäi elämään vain pilkkalaulun renkutuksissa.
Sam Shepard vangitsee Frank-veljen roolissaan karismallaan ja taidollaan.
Elokuva kestää lähes kolme tuntia. Verkkaista menoa rikkoo ilmeisesti dokumentaarisuuteen pyrkivä kertojan ääni. Sellaiset ovat aina tylsiä, nytkin. Elokuva on hidas ja viipyilevä balladi, jota Nick Caven ja Warren Ellisin hieman surumielinen, mutta vangitseva musiikki kannattelee.
Roger Deakinsin (mm. Fargo) näkemyksellisen karu kuvaus toimii komeasti musiikin kanssa.
