EmediateAd

ORKESTERI

  • 1
  • 2
  • 3
  • 4
  • 5
A A
12.2.2010 0:01 OLLI-MATTI OINONEN

Yhteistyöfilmi on siitä merkillinen elokuvan muoto, että se yleensä menee tavalla tai toisella metsään. Sopassa on aina liian monta hämmentäjää.

Orkesteri-elokuva on venäläis-ranskalais-romanialainen yhteistuotanto. Se yrittää yhdistää musiikin kantavan voiman, yhteisöllisyyden, lämminhenkisen komedian ja koskettavan draaman. Ohjaaja Radu Mihaileanu on romanialainen ja näyttelijät Ranskasta ja Venäjältä.

Lopputulos on hämmentävä keitos vähän kaikkea.

Andrei Filipov (Alexei Guskov) oli 30 vuotta sitten ylistetty kapellimestari niin Venäjällä kuin maailmalla. Bolshoi-orkesterin tulkinnat Tšaikovskista olivat vertaansa vailla. Elettiin Breznevin aikaa. Huolimaton lausahdus koitui tuhoksi.

Kenkää saivat niin kapellimestari kuin orkesterikin. Nyt Andrei toimii Bolshoissa siivoojana ja soittajista osa on kaduilla, osa kapakoissa. Yhteen ei kuitenkaan olla soitettu 30 vuoteen.

Sattumalta Andrei saa käsiinsä faksin, jossa Bolshoin orkesteria pyydetään esiintymään pikavaroituksella Pariisiin. Andrei omii kutsun itselleen, kerää vanhat soittajansa yhteen ja vie hämmästyttävällä tavalla poppoonsa Pariisiin keikalle.

Kapellimestari on vaatinut orkesterinsa solistiksi ranskalaisen Anne-Marie Jacquet'n (Melanie Laurent), jonka elämäntarina on tarkoitettu elokuvan rakentavaksi kaareksi.

Orkesteri on elokuva kapellimestarinsa pakkomielteestä Tšaikovskiin ja tämän viulukonserttoon. Se on pakko soittaa menneisyyden traagisten tapahtumien vuoksi. Vastaus kyllä annetaan monien mutkien jälkeen. Katsoja on kuitenkin siihen mennessä jo aika ymmällä orkesterin käsittämättömän tonttuilun jäljiltä. Ohjaaja Rade Mihaileanulla ei tyylitaju ole kovin hyvin hallussa.

Venäläisten päästyä Pariisiin he käyttäytyvät kuin vasikat laitumella tai paremminkin kuin suomalaiset aikoinaan Leningradissa. Viina virtaa ja kohellusta riittää. Möykkäfarssi syö elokuvan punaista lankaa ja varsin ohuiksi kirjoitetut henkilöhahmot jättävät kylmäksi.

Vaikka kyseessä on aikuissatu, jonka esikuvalliset juuret löytyvät jostain Blues Brothersin ja Likaisen tusinan välistä, pitäisi tarinassa olla jokin uskottavuus-aspekti.

Näinkö helposti tällainen resupekkajoukkio huijaa itsensä Pariisiin keikalle ja näinkö helposti orkesteri soi 30 vuoden tauon jälkeen. Eihän kaikkea pitäisi aina niin vakavasti ottaa ja tämähän on vain elokuvaa, mutta kuitenkin.

Toki elokuva yrittää satirisoida Venäjän vallitsevia oloja, muun muassa mafiaa, mutta sen se tekee niin räikeästi, että eipä paljon naurata.

Elokuvan loppuhuipennus, jossa vihdoin päästään soittamaan se Tšaikovskin viulukonsertto, on komeaa ja pakahduttavaa kuultavaa. Elokuva ikään kuin löytää sen ytimen, jota se on vajaat pari tuntia tavoitellut.

Draama

Kommentoi artikkelia