Ohjaaja-käsikirjoittaja Maiwenn vastaanotti toukokuussa Cannesin elokuvajuhlien kilpasarjan Grand Prix -palkinnon elokuvastaan Polisse. Syystäkin, sillä ohjaajalla on selkeästi äkkiväärää persoonallisuutta ja ehdottomuuden poweria, jota valkokangas on kipeästi kaivannut.
Polisse on virkistävän hapokas ja särmikkään kovaääninen kuvaus ranskalaisen lastensuojeluyksikön kuluttavasta työstä ja toiminnasta.
Elokuvassa ei ole juonellista kaarta. Se on selkeämmin työyhteisön ristivalotus nykypäivän raadollisessa maailmassa. Kohtaamiset pedofiilien ja lapsen raiskaajien kanssa ovat lastensuojeluyksikön hyytävää arkea.
Katupartioinnit ja väijytysoperaatiot ovat työn poliisimaisempaa osaa, jossa luoti voi napsahtaa otsaan.
Henkisesti rankka työ aiheuttaa paineiden purkauksia työpaikalla, sortaa avioliittoja ja ajaa itsemurhan ajatuksia pääkoppaan. Yhdenkin lapsen pelastaminen saa työryhmän bailaamaan villisti aamuun saakka. Juhla on ansaittu ja juomat sen mukaiset.
Maiwenn ohjaa ryhmäänsä hämmästyttävän intensiivisellä otteella. Näyttelijät laittavat itsensä peliin ja vetävät rosoisen elävällä otteellaan komeasti kuin vimmatut eläimet. Tälle porukalle ei haistatella. Raivonpurkaukset tulevat suorastaan katsojan silmille.
Ohjaaja on viettänyt runsaasti aikaa Pariisin kaduilla ja seurannut poliisin ja lastensuojeluyksikön toimintaa. Polisseen on tarttunut rajun realistinen, jopa dokumentaarinen ote, joka antaa elokuvalle katu-uskottavan sävyn. Vaikka henkilöt ovat fiktiivisiä, tapahtumilla on todellisuuspohjaa.
Nykypäivän julmassa maailmassa lapsi on saalistuksen kohde ja hyväksikäytön uhri. Pedofiilit väijyvät ja netti tarjoaa houkutuksen, joka ei pysy kenenkään hallinnassa. Polissen maailma on kuvottava, mutta valitettavasti totta. Hurja leffa, josta löytyy myös inhimillisyyttä ja hurttia huumoria.
