Varsinkin FC Venus -elokuvasta tunnetun Joona Tenan ohjaama Syvälle salattu ilahduttaa, sillä kauhuelementtejä sisältäviä psykologisia trillereitä ei tässä harvaan asutussa pohjoisessa maassa juuri tehdä - kumma kyllä.
Audiovisuaalisesti hieno ja vangitseva elokuva saa suomalaisesta maisemasta irti sopivan puistattavia tunnelmia.
Taru vedenhengelle poikansa uhraavasta mylläristä on tarinan kiehtova lähtökohta ja näyttelijät hyviä. Tarun kytkeminen päähenkilön edesottamuksiin ei kuitenkaan onnistu kovin hyvin.
Krista Kosonen esittää ympäristöasioihin erikoistunutta juristia Julia Mannerlaa. Ura on vienyt naista perhe-elämän kustannuksella. Nyt Julia raahaa 9-vuotiaan Niko-poikansa (Viljami Nojonen) syrjäseudulle estääkseen erästä järveä uhkaavan tekoallashankkeen.
Pelon puolelle
Julian perhe on lähtöisin samalta seudulta. Hänen yrmeä isänsä (Kai Lehtinen) toivoo, ettei tytär menisi sinne - ainakaan Nikon kanssa.
Äiti ja poika asettuvat asumaan tumman järven läheisyyteen entiselle koululle, jota isännöi entinen opettaja Elias (Peter Franzén). Siitä hetkestä alkaen, kun talon vedet kytketään päälle, alkaa tapahtua pelottavia.
Työ ei etene toivotulla tavalla eikä Julia tunne olevansa tervetullut. Vanhat ihmiset vaikuttavat tietävän Julian perheestä jotain, mitä hän itse ei tiedä.
Tarua ja tehosteita
Katsojalle on alussa esitelty kansantaru vedenhengestä, joka vaatii ihmisiltä uhreja pysyäkseen suopeana. Elias kertoo tarun Julialle, sillä kylässä uskotaan yhä siihen.
Julian stressaantuneessa mielessä hänen perheensä menneisyydestä paljastuva salaisuus ja taru alkavat kietoutua toisiinsa.
Elokuvan esitteessä tarinan lähtökohdaksi esitetään äidin kokema syyllisyys. Tämä asia jää kerronnassa kuitenkin varsin vähälle huomiolle. Tarun toteen käymiseen liittyvä uhka pikemminkin vie juonta eteenpäin.
Audiovisuaalisesti tarkasteltuna Syvälle salattu on nautittavaa jälkeä, mutta tehosteet nousevat liian isoon rooliin.
Alun jälkeen juoni jää junnaamaan, kunnes lopussa taas kiirehditään sitomaan juonen langat toisiinsa.
Looginen aukko
Kerronnan näkökulma pysyttelee Juliassa ja hänen aistimuksissaan, kun taas Niko jää etäiseksi ja Eliaksen motiivit ja kohtalo hämärän peittoon. Lopun selityksistä huolimatta iso looginen aukko, joka koskee Julian muistin toimintaa, jää vaivaamaan mieltä.
Oudosti käyttäytyvät vedet sekä äiti ja lapsi tuovat mieleen japanilaisen kauhuelokuvan Tumma vesi (2002).
Elokuvalla on myös veteen liittyviä visuaalisia yhtymäkohtia Kososen tähdittämään Suden vuoteen (2007).
