Taking Woodstock (Kuvakukko 30.10-11.11.) Bethel on pieni kyläpahanen, joka sananmukaisesti näivettyy pystyyn. Elliot Tiber (Demetri Martin) palaa New Yorkista kotikonnuilleen, auttamaan vanhempiensa onnetonta motellibisnestä.
Ei käy turisteja, ei ole rahaa, mutta Elliot yrittää. Hänellä on lupa pienen musiikkitapahtuman järjestämiseen. Sattumalta Michael Langin (Jonathan Groff) promotoima Woodstock- festivaali on saanut läheisestä kaupungista häädön...
Loppu onkin historiaa.
Elokuva perustuu tositapahtumiin, joista Elliot Tiber ja Tom Monte väsäsivät kirjan Taking Woodstock -kirjan.
Mitä tapahtuu Bethelin pikku kylälle ja Max Yasgurin (Eugene Levy) festivaalia varten vuokraamalle karjatilalle kun alueelle rynnistää 500 000 hippiä oletetun 10 000:n sijaan?
Aihe osoittautuu uskomattoman laajaksi, aivan kuin seuraisi Normandian maihinnousua. Keskipisteenä on Elliot Tiber ja hänen oma kasvunsa festivaalin myötä aikuisuuteen: oman homoseksuaalisuutensa myöntäminen, vapautuminen vanhempien kahleista. On juutalaisuus, rahan ahneus.
Tiberien sukunimi on alunperin Teichberg , eikä heistä Bethelissä paljonkaan pidetä. Rasismi nostaa päätään. Yllättävää on havaita, että koko Michael Langin pyörittämä organisaatio koostuu yksinomaan juutalaisista lakimiehistä, neuvonantajista ja rahoittajista.
Harmillista kyllä, mutta Ang Leen ohjaama elokuva jää vain ihmiskohtaloiden esittelyksi suuressa myllerryksessä. Kiinnostavat sivuhenkilöt, kuten Liev Schreiberin esittämä transseksuaali-Vilma, jäävät vain ohuiksi karikatyyreiksi.
Elokuvan käsikirjoitus yrittää niin moneen suuntaan, että se jää väkisinkin hataraksi, eikä mestariohjaaja Leekään sille mitään voi.
Harvinaisen hienosti rekonstruoitu tapahtuma on kyllä mahtavaa seurattavaa.
Ajankuva on uskomattoman aito, aivan kuin katselisi digiversiota aiemmin nähdyn 35-millisen sijaan. On siinä ollut casting-osastolla stailattavaa..
Katsoja toivoisi hartaasti, että kamera kävisi myös festivaalilavalla ja sen takana, mutta ei. Eihän Elliot Tiberkään päässyt sinne asti, kun erehtyi nappaamaan happoa eräässä hippivolkkarissa.
Taking Woodstock jää lopulta vain nostalgiseksi muisteloksi, joka on kyllä viihdyttävä ja elokuvateknisesti korkeatasoinen, mutta ei juuri sen enempää.
Ang Leen ohjaajan uralla tämä hippiryntäys, on selkeästi välityö.
