EmediateAd

Vähän kunnioitusta

  • 1
  • 2
  • 3
  • 4
  • 5
A A
27.8.2010 0:01

Outi Kero (vas.) ja Elena Leeve näyttelevät Vähän kunnioitusta -elokuvassa kämppiksiä.

JARMO VALKOLA

Inhimilliset perustunteet ovat korkeassa kurssissa Pekka Karjalaisen ohjaamassa kotimaisessa ensi-iltaelokuvassa Vähän kunnioitusta, joka sijoittuu kehitysvammaisten ihmisten maailmaan. Elokuva alkaa herättävästi, kun kehitysvammaisten rap-yhtye laulaa erilaisuudesta.

Leena Virtasen käsikirjoittamassa kerronnassa kuvataan nuoren Siirin (Outi Kero) elämää. Hän muuttaa pois isänsä (Heikki Hela) luota kehitysvammaisille tarkoitettuun asuntolaan, jossa hän saa huonetoverikseen vilkkaan Suskin (Elena Leeve). Siiri harrastaa flamencoa, mutta pian se unohtuu, kun Sinkkuelämää-sarjasta vauhtia hakeva Suski ottaa ohjat käsiinsä ja tytöt syöksyvät kaupungin hulinaan.

Epätoivoinen etsintä johtaa hurjiin bileisiin, jonka seurauksena Suski viedään ambulanssilla sairaalaan ja Siiri palaa ystävällisen vartijan saattelemana asuntolaan. Vartija nimeltään Santeri (Asko Vaarala) on sympaattinen Lapin poika, johon Siiri päätä pahkaa ihastuu. He alkavatkin seurustella, mitä asuntolan työntekijä Henri Tossavainen (Svante Martin) seuraa huolestuneena. Hän pelkää kehitysvammaisen hyväksikäytön puolesta.

Asuntolan johtaja Pate (Kari-Pekka Toivonen) ei huolestu, vaan kohtelee asukkejaan ymmärryksellä. Hän myös auttaa yhtä kehitysvammaista ajokortin saamisessa sekä ostaa asuntolalle oman veneen, jota kunnostetaan suurella ylpeydellä. Ristiriitoja kuitenkin väistämättä tulee, kun Suskin ja Siirin toimia yritetään selvittää. Samaan aikaan Siiri saa töitä jätteiden kuljetusauton apulaisena ja pääsee taas yhdenlaisen todellisuuden makuun.

Lähellä kuvattavia
Toden ja mielikuvien kohtaamisesta on Vähän kunnioitusta -elokuvassa pitkälle kyse. Pekka Karjalaisen rauhallisesti ja maltilla ohjaamassa tarinassa on vetoa ja kehitysvammaisten näyttelijöiden työstämisestä vastannut Inkeri Kivimäki on tehnyt oivallista työtä. Kerronnassa on paljon dokumentaarista arvoa, kun Siirin ja muiden keskeisten henkilöiden elämällistä selviytymistä seurataan.

Heikki Färmin kamera on lähellä kuvattavia ja erityisesti Siirin tuntemukset välittyvät aidosti ja huolella. Pari dramaturgista ylilyöntiä kokonaisuuteen toki liittyy, mutta eivät nekään tällä kertaa muuta elokuvan perusviehätystä. Tässä on tärkeä tarina, jolla on huomattavan kantavaa sanomaa. Kyse on elämän valinnoista, onnistumisesta rakkauden ja hyväksynnän tavoittelemisessa maailmassa, jossa on luonnollisesti ennakkoluuloja ja väärinkäsityksiä.

Vähän kunnioitusta -teoksessa Siiri valitsee rohkeasti oman tiensä ja tämän tuo Outi Kero aistimuksellisesti ja herkällä tavalla esiin. Elina Leeven välitön ja paikoin ylikierroksilla käyvä tulkinta hallitsee elokuvan alkujaksoa. Rap-musiikki on esillä pari kertaa ja sen tärkeyden ja sanomallisen voiman merkitys on kuvattavien ihmisten maailmassa suuri.

Draama

Kommentoi artikkelia