Katsot Savon Sanomien arkistojuttua. Tämä juttu on julkaistu 31.01.2008 00:02

Kaapista kankaalle ja katsomoon

Noin puolitoista vuotta. Niin kauan on haastattelusta, jossa Tomi Putaansuu vinkkasi Markus Selinille, että nytpä olis hyvä leffaidea mielessä.

Noin puolitoista vuotta. Noin 547,5 päivää. 13 140 tuntia. 788 400 minuuttia. Jotka viime maanantaina kutistuivat 85 minuuttiin. Niin ohjaaja Pete Riski sanoi. Että Dark Floorsin viimeinen hienosäätö, yhden kohtauksen värimäärittely, valmistui vasta pari päivää sitten.

Keskiviikkona elokuva esitettiin ensimmäisen kerran ulkopuolisille, mediatyöläisille. 85 minuuttia Helsingin Bristol-elokuvateatterissa alkaa nyt. Eikun, hetki. Mitä ihmettä Raimo "Höyry" Häyrinen täällä tekee...

No niin nyt, action!

Mennään sairaalaan. Pikkutyttö, Sarah, makaa aivoskannerissa ja hokee no more, no more. Kaikki on steriiliä, puhtaanvalkoista. Isä Ben katsoo kyynelsilmin lasin takaa, tahtoo viedä tyttönsä kotiin. Mutta ei se onnistu. Sairaala muuttuu hirviöiden temmellyskentäksi.

Se juonikuvioista. Kiinnostavinta on se, millainen on ensimmäinen suomalainen suuren luokan kauhuelokuva.

Elokuva on häpeilemättä käyttänyt kaikki kliseet ja prototyypit. Eikä sitä yritetä piilotella. Hirviöitä vastaan taistelevien kuuden ihmisen joukossa on järki-ihminen eli toimelias nainen, johtaja-sankari, negatiivinen hyväosainen, tyhmänrohkea suojelija, mystinen vanhus ja suloinen/ärsyttävä lapsi, joka katsoo alta kulmain, tietäen kaiken, mutta paljastamatta mitään.

Hahmojen rinnalla hirviöt näyttävätkin aidommilta kuin ihmiset. Awa on kirkujanainen, liitelee läpinäkyvänä ilmassa ja rääkyy. Ox kulkee seinien läpi. Amen repii vaikka sydämen irti. Kita ottaa kiinni, mistä saa. Mr. Lordin hahmo on pelottavin. Jos Dark Floors olisi Bond, Mr.Lordi olisi Jaws. Pääjehun esiintuloa saa kuitenkin odotella viimeisille minuuteille asti. Roolisanat kuuluvat näin: örrrrrrrrrr, grrrrrrrrrrrrrr, greeeeööö.

Elokuva ei anna hengähtämisrauhaa. Koko ajan mennään tilanteesta toiseen. Mutta, valitettavasti, ei se pelota. Yksi minimaalinen säpsähdys ei riitä kauhuleffalle. Mutta yliluonnolliselle jännärille riittää. Ja sitä Dark Floors on.

Tulee mieleen, että Lordin hahmot ovat meille suomalaisille liian tuttuja, melkein kuin kamuja. Niiden pahuus valkokankaalla ei vakuuta. Vaikka hyvinhän ne roolinsa vetävät, taipuvat kilteistä hevirokkareista karmeiksi örkeiksi. Ehkä pelottaisi, jos Mr. Lordi ei olisi koskaan kertonut itsestään mitään, ei edes nimeään, ei tehnyt karkkeja tai colaa.

Mutta viihdettä kaipaavalle elokuva käy kuin zombie takapihalle. Suomalaisuus ei näy kuin avustajanäyttelijöissä, jotka näyttävät, no, suomalaisilta.

80-luvun jenkkikauhuleffoista vaikutteita saanut Dark Floors eroaa monesta tyylilajin elokuvasta siinä, että huumoria ei ole mukana yhdenkään repliikin verran. Ei yhtään kepeää letkautusta, ei ainuttakaan naurua. Mutta liian monta kertaa sanoja mikä tuo oli, mistä tuo kuului. Käsikirjoituksessa on auttamatta jotain puolitiehen jäänyttä, lepsua, itsestäänselvää.

Kuvailmaisun kannalta Dark Floors kantaa pitkälle. Sävyiltään se on rauhallinen, kuvakokoja hallitsee selkeys, leikkauksissa on kikkailtu vain kerran. Tehosteet näyttävät hienoilta. Meillä tuntemattomat brittinäyttelijät tekevät sen mikä vaaditaan. Harmi vaan, että heihin ei kiinny, eikä heistä välitä. Siihen elokuva on liian monisävyinen. Lapsekas loppuratkaisu on teemaltaan tuttu Lordin musiikkivideoista, mutta pitkässä elokuvassa se ei toimi niin hyvin.

Kolme ja puoli tähteä elokuvalle, hatunnosto rohkeudelle ja aplodit Tomi Putaansuun alkuperäisidealle sekä Pete Riskin ohjaukselle.

Savon Sanomat Facebookissa Savon Sanomat Twitterissä