EmediateAd

Anneli Kanto - Piru, kreivi, noita ja näyttelijä

A A
3.6.2007 11:33

Anneli Kanto Piru, kreivi, noita ja näyttelijä (Gummerus 2007, 443 s.)

Nykykirjallisuuden näkökulmasta historiallisen romaanin lajityyppi on kokenut suuria muutoksia ja potenut jopa jonkinlaista uskottavuuden anemiaa. Alfred Döblinin osuvan määritelmän mukaan "historiallinen romaani on ensiksikin romaani, toiseksi se ei ole historiaa".

Suomessa julkaistuista historiallisista romaaneista suurin osa on puhdasta historiallista viihdettä, jossa ajankuvaa siivittää romantiikan tuulet, ihmissuhdejuonittelut ja moraalinen jälkiviisaus. Tätä ei kukaan ota vakavasti, ei historiana eikä kirjallisuutena, mutta se myy hyvin.

Monipuolisen kirjoittajan, vuoden freelancer-journalistiksi valitun Anneli Kannon esikoisromaanissa Piru, kreivi, noita ja näyttelijä ei ole kyse tästä tavanomaisesta historiallisesta viihteestä. Kanto asettaa rimansa huomattavasti korkeammalle muun muassa tekemällä kertojastaan enemmän taikka vähemmän valehtelijan; toisin sanoen vaikeista elämäntilanteista selviytyjän, nykyihmisen kaltaisen opportunistin.

Tässä ihmiskuvan ristiriitaisuudessa Kanto muistuttaa toista modernin historiallisen romaanin tekijää Juha Ruusuvuorta, joka niinikään kaivaa ironisia ansoja tarinankerronnan tosiasiallisuuden lomassa inhimillisen kokonaiskuvan monipuolistamiseksi.

Veijariromaanin ulottuvuus

Kannon romaani sijoittuu 1640-luvulle Turun yliopiston perustamisen aikoihin, jolloin käytiin ankaraa kiistaa uskon, magian ja tieteen välillä. Noitavainojen teeman käsittely laajenee Kannon romaanissa koskettelemaan laajemmin suvaitsevaisuuden ja erilaisuuden kysymyksiä. Toiseuden teema on kulkenut läpi ihmissuvun historian.

Päähenkilönä ja kertojana on nuori ja lahjakas Laurentius, jonka tausta on ristiriitainen, köyhän talonpoikainen ja samalla äpäryyden kautta aatelinen. Laurentius on kiinnostunut enemmän kabbalasta, magiasta kuin sokeasta kristinuskon seuraamisesta. Hän on lahjakas, mutta joutuu noitavainon uhriksi, koska on kiinnostunut sopimattomista kysymyksistä.

Laurentiuksesta tulee mutkien kautta näytelmäkirjailija ja kiertelevän teatteriseurueen jäsen. Kannon mielikuvituksekas kuvaus teatteriseurueen elämästä ympäri Suomen niemeä on herkullista luettavaa, itse asiassa romaanin parasta antia. Jonkin paikoin tulee mieleen Ingmar Bergmanin elokuvat 1950-luvulla kiertävistä teatteriseurueista.

Klassinen historiallinen romaani otti teemansa haudanvakavasti, mutta postmoderni historiallinen romaani käsittelee aiheitaan leikin, ironian ja veijariromaanin keinoin.

Selkeänä lähtökohtana on jo usein se, että romaanin kertojan subjektiivinen totuus on enemmän taikka vähemmän puuteellinen, osin valhetta, mielikuvitusta, omien intressien sanelemaa ja psykologisen omakuvan heijastusta. Tämä on Kannon kiinnostavan ja kunnianhimoisen romaanin lähtökohta ja kerronnallisen apparaatin ydin.

Hannu Waarala

Kotimainen kaunokirjallisuus

Kommentoi artikkelia