Antti Huntus - Juuret rikkovat haudat

A A
18.2.2007 11:34

Antti Huntus Juuret rikkovat haudat (Enostone 2007, 66 s.)

Esikoiskokoelmassaan Lakeus (1961) runoilija Väinö Kirstinä määritteli komeasti synnyinseutunsa paikan hengen, pohjoispohjanmaalaisen maiseman olemuksen ja siitä nousevan perspektiivin: "Jos tuulimaahan, meren pohjaan saavut,/ puita on vähän, viimaa paljon/ rannasta rantaan.// Saat nähdä kaus/ näkemättä mitään".

Kaustiselta kotoisin oleva Antti Huntus (s.1978) kiinnittyy vähän vastaavalla tavalla esikoiskokoelmassaan Juuret rikkovat haudat eteläpohjanmaalaiseen maisemaan, murrekielen, paikan hengen ja ihmisen olemisen tavan lyyrilliseen hahmottamiseen.

Kotiseutu on enemmän kuin kohtalo, se elää kollektiivisen muistin piirissä. Se voi olla voimavara, se voi olla rajoite, se voi olla mahdollisuus, se voi olla uhka.

Jumala säätää, ihminen päättää, runoilija kirjoittaa.

Pidättyväisen ja objektiivisen ilmaisun kautta voi joskus sanoa paljon enemmän kuin kontroloimattoman "avoimuuden" kautta. Huntus näyttää tässä hyvää esimerkkiä: "pihlajaa yksinkertaisempi/ on ymmärtää/ lumen alla piikittyvä maa// riippuvainen// tarve pitää itsensä/ / maassa// syyskuun värisellä saunalla/ jossa on toisten tekemät/ ikkunapuut".

Huntuksen esikoiskokoelmassa on aika paljon nyt niin muodikkaita murrerunoja. En ole aina kovin vakuuttunut niiden tarpeellisuudesta ja murteen käytön tuottamasta lisä-arvosta. Huntuksen kohdallakin paremmat runot ovat muita kuin murrerunoja.

Huntus virittää päätösrunossaan voimakkaan yliyksilöllisen eetoksen kotiseutunsa elämänmuodon jatkuvuudelle, samalla teroittaen jokaisen yksilöllistä vastuuta: "jos meistä jäisi jäljelle enemmän/ kuin minusta/ en minä mitään pelkäisi// hyvä olo voi jäädä tuuman päähän/ jonka tulee vahingossa tuumineeksi". Tästä on hyvä jatkaa eteenpäin.

Hannu Waarala

Runous

Kommentoi artikkelia