EmediateAd

Eila Kostamo - Isänkuvat

A A
1.9.2010 0:01 Eija Komu

Eila Kostamo Isänkuvat

WSOY 2010, 260 s. Eila Kostamon teosten keskeinen teema on identiteetin löytyminen ja lujittuminen. Se on yleensä toteutettu hiljaisesti ja oivaltavasti eritellen. Isänkuvat ei tee poikkeusta, ei Kostamon tuotannossa eikä suomalaisen kirjallisuuden valtavirrassakaan.

Isänkuvien asetelma on sinänsä kliseinen: on muistisairaudesta kärsivä vanhus, jolla on evakkotausta. On hänen tyttärensä Wilma, joka on rakastanut valtavalla palolla, on rakkaussuhteen toinen osapuoli Otso, joka yllättäen ilmestyy vuosikymmenten takaa Wilman elämään. On poika, Sakari, joka on syntynyt tuosta suhteesta.

Rakennelmassa ei ole mitään uutta, mutta Kostamon romaanin levollinen ja lohdullinen rytmi pitää lukijan otteessaan.

Uusi ei ole myöskään teoksen perusajatus, että ihminen kertoo itselleen ja muille tarinaa, jotta menneisyyttä olisi helpompi käsitellä. Näin ihminen pystyy luomaan kuvan siitä ihmisestä, joka on häneltä riistetty ja kielletty. Tässä tapauksessa se on kaksinkertaisesti isän kuva, sukupolvesta toiseen.

Tarinoiden kertominen osoittautuu välttämättömäksi. Niiden avulla ihminen selviää pahimman yli. Totuus tulee ajallaan, ja silloin ratkeaa monta muutakin ongelmaa. Vasta ajan armelias perspektiivi auttaa ymmärtämään, miksi ihminen toimi niin kuin toimi.

Wilman ja Otson uusi lähentyminen toteutuu sähköpostiviestein, mutta modernit viestit eivät häviä perinteisille kirjeille. Teologinen pohdinta tuntuu aluksi irralliselta, mutta se motivoidaan myöhemmin romaanissa. Yhtä lailla välttämätöntä on suvun tarinoiden kartoitus, vaikka niiden kertoja on tietoinen siitä, että hän suodattaa suvun historian itsensä lävitse.

Wilma, raajarikkoiseksi syntynyt, löytää peilikuvansa myös Joel Lehtosen Rakastuneesta rammasta. Sakarin nimi viittaa tuon teoksen lisäksi Raamattuun ja sukuhistoriaan. Samalla Wilman sielua kalvaa syyllisyys olemassaolosta, katkera tieto: "Minua ei pitänyt olla. En olisi lainkaan syntynyt tähän maailmaan, jos Armi olisi saanut määrätä."

Kirjoittamalla hän puolustaa olemassaolonsa oikeutusta. Hän tietää myös koskettaneensa rakastamiaan ihmisiä, vaikka aika oli rajallinen ja olosuhteet epäedulliset. Hänen tarinansa tarjoutuu asianosaisten täydennettäväksi ja oiottavaksi. "Mitä vielä tapahtuu, ja mitä meissä kussakin tapahtuu meille annetussa ajassa, jää nähtäväksi."

Kotimainen kaunokirjallisuus

Kommentoi artikkelia