EmediateAd

Eleanor Herman - Kuninkaiden rakastajattaret

A A
14.8.2007 11:32

Eleanor Herman Kuninkaiden rakastajattaret (Suom. Osmo Saarinen, Ajatus Kirjat 2007, 319 s.)

Pinnallisuus ja perusteellisuus välittyvät saksalaisen Eleanor Hermanin teoksesta Kuninkaiden rakastajattaret - lähdeviitteitäkin toista kymmentä sivua. Herman kertoo Euroopan hallitsijoiden syrjähypyistä viidensadan vuoden ajalta. Maailma on sen verran muuttunut vuosien saatossa, että molemmat ammatit tuntuvat käsittämättömiltä: yksi työskentelee kuninkaana ja toinen kuninkaan rakastajattarena.

Sääty-yhteiskunnassa kumpaakin työtä arvostettiin: niitä ei kyseenalaistettu ennen Ranskan vallankumousta, jos kohta hovin tuhlaavaisuutta saatettiin paheksua. Kuninkuus oli itsestäänselvyys, joka edusti valtapyramidin huippua. Hallitsijan toimia seurattiin, hänessä henkilöllistyi valtio ja kansa.

Yhtä selkeästi kuningas tarvitsi rakastajattaren. Se taas johtui siitä, että kruunupäiden avioliitot olivat politiikkaa. Piti hoitaa liittosuhteet, piti saada perijä. Kun asia oli hoidettu, ei puolisoilla ollut paljon yhteistä. Sitä paitsi Euroopan aatelisten joukko oli vähäinen, ja keskinäiset liitot vahingoittivat perimää.

Heikkolahjaiset kuningattaret oli tapana piilottaa syrjäkomeroihin, vähämielisiä kuninkaita taas oli pakko sietää. Useinkaan hääpari ei tavannut ennen vihkimistä - mitä nyt joku hovimaalari sai aikaiseksi kaunistellun muotokuvan, joka toimitettiin puolisoehdokkaalle. Hermanin mukaan sattui toki iloisiakin yllätyksiä: puoliso saattoi olla peräti viehättävä.

Yleisemmin kuningasparit kuitenkin inhosivat toisiaan, joten hallitsija tai joku ministereistä hankki hoviin rakastajattaren. Virka oli arvostettu, ja asemaan pyrittiin keinoja kaihtamatta. Ranskan hovissa luvassa oli virallinen arvonimi, "maitresse-en-titre", ja eräänlainen kuukausipalkka.

Naisen tehtävä oli pitää valtias tyytyväisenä. Pelkkä kauneus ei siihen riittänyt, jos kohta se ei alkuvaiheessa ollut pahastakaan. Joku rakastajatar antoi maan johtajalle neuvoja, useimmat vain viihdyttivät. Toimen saattoi tosin menettää äkkiä, jos kuningas kyllästyi naiseensa: itsevaltiuden aikana humanistit nousivat harvoin valtakunnan johtoon.

Hermanin mukaan hovit olivat juonittelujen tyyssijoja, likaisia ja vetoisia - mutta sairastaa ei rakastajatar saanut. Vähäinenkin sosiaaliturva puuttui, joten aktiiviuran aikana piti säästää varoja vanhuuden varalle. Toisaalta joku naisista keräsi maan armeijalle varoja taisteluja varten.

Herman on koonnut matrikkeliinsa alan nimekkäitä edustajia. Mukana ovat muun muassa Ranskan Ludvig XIV madamet Pompadour ja Dubarry, Baijerin Ludvigin Lola Montez, Napoleonin Maria Walewska ja prinssi Charlesin Camilla Parker Bowles. Toki kokoomateoksessa on juoruilun tuntua, mutta samalla se osoittaa, että osattiin sitä ennenkin.

Pentti Pesä

Tietokirjallisuus

Kommentoi artikkelia