Otava 2011. 224 s. Vainukoirapari Pii Marin ja ylikomisario Juha Heino palaavat rikosten pariin Eppu Nuotion trillerisarjan päätösosassa.
Nuotio kuljettaa nyt rinnakkain kolmea juonilinjaa. Nuoripari haksahtaa ostamaan hometalon, jonka myyjä kätevästi lipeää vastuusta katoamalla. Katoamisilmoitus päätyy Juha Heinon pöydälle, jonne ilmestyvät myös samaan aikaan hävinneen, onnellista kotielämää miehensä mukaan viettäneen perheenäiti Eijan paperit.
Heinon kotiovelle taas palaa Tansaniasta isänsä vihdoin jäljittänyt toimittaja Pii Marin, joka sarjan viimeisessä osassa ei lukijan suruksi palaa Yleisradion toimitukseen. Työttömän Piin elämästä puuttuu entinen hektisyys ja räväkkä rytmi.
Pesänrakentamisen ja turvallisuudenkaipuun tematiikka sitovat Lopun tarinalinjoja yhteen. Rikosjuonet on kaapattu hiekkalaatikon reunalta, ja samoja kysymyksiä miettii neljänkymmenen rajapyykkiä lähestyvä Pii henkilökohtaisessa elämässään. Hän pohtii, miksi perhetuttava ei vieläkään uskalla jättää lasta hoitoon kummitädin luo.
Vakiintumisen kuvauksiin yhdistyvät kysymykset yhdessä elämisen vaikeudesta. On hankala tietää, milloin voi sanoa tuntevansa toisen - vai voiko koskaan, kun yllätykset rikkovat odotukset. Vieraantuminen osoittautuu pelottavan helpoksi.
Nuotio hallitsee näkökulmien vaihtelun: kerronta muistuttaa hyvin leikattua elokuvaa. Kertojan vahvan äänen vuoksi uudet henkilöhahmot uhkaavat kuitenkin jäädä hailakoiksi ja pelottavan persoonattomiksi.
Onnistunein heistä on ehdottomasti Arvo-eno, jolla on vanhan rakennusmestarin parkkiintuneet kädet, oikeudentuntoinen sydän ja mustavalkoiset aivot.
Pii Marin -sarjan koukuttavuus on aiemmin piillyt yksityisen ja yhteiskunnallisen herkullisessa sekoituksessa.
Sarjan debyyttiosa Musta käsitteli rasismia ja sitä jatkoi Varjo kunniamurhan tematiikalla. Kahdesta ensimmäisestä osasta lähtien sarja on liukunut yhä lähemmäs yksityisen aluetta, ja samalla sen purevuus on vesittynyt kuin hometalon perustukset konsanaan.
Alussa Pii Marin, mustaihoinen feministi, rikkoi hienosti Hercule Poirotin ja Sherlock Holmesin johtamaa miehistä salapoliisigenreä. On ikävää, ettei hänen persoonansa riitä kannattelemaan sarjaa loppuun.
Vaikka kyseessä on Loppu, eivät rinnakkaisjuonet koskaan hitsaudu kunnolla yhteen. Koska kirjassa on yhtä vähän kipinää kuin kirjailijan kuvaamissa väljähtyneissä parisuhteissa, onkin hyvä, että tämä on nyt sitten loppu.
