Eve Hietamies - Yösyöttö

A A
4.2.2010 00:01

SAARA HARJU

EVE HIETAMIES Yösyöttö

Otava 2010, 383 s.

Ennen Eve Hietamiehen kirjan lukemista en tiennyt, ettei alle vuoden ikäiselle saa antaa lanttua. Nyt tiedän myös, että jos lapsi alkaa haukkoa henkeä, hänet on syytä viedä hengittämään kosteaa ilmaa.

Hietamiehen Yösyöttö on tiiviisti vauvamaailmassa pysyttelevä lukuromaani. Kirja tuskin pokkaa palkintoja kirjallisuushistoriallisella merkittävyydellään, mutta jos arvosteluperusteena pitää sitä, viihtyykö lukija kirjan ääressä, Yösyöttöä voi pitää hyvänä kirjana.

Romaani kertoo isästä, Antista, jonka vaimo jättää synnytyssairaalan eteen vastasyntyneen poikansa kanssa. Lapsensa, miehensä ja äitiytensä hylännyt vaimo ei jätä Antille muuta mahdollisuutta kuin selvitä pienen vauvan kanssa. Helppoa se ei ole.

Aiheesta saisi helposti kevyen komedian. Tumpelo mies naisten maailmassa - siitähän vitsiä riittää. Hietamies ei kuitenkaan valinnut lajiksi huumoria. Antti on oikeasti väsynyt, tylsistynyt, vihainen ja avuton.

Hietamies ei hyödynnä vastakkainasettelua myöskään tarkastellakseen äitien maailmaa ulkopuolelta, siis miehen silmin. Tällainen näkökulma rajoittuu lähinnä muutamiin kohtauksiin, joissa Antti kuuntelee tylsistyneenä naisten juttuja leikkipuistossa, eikä tiedä, mikä on kuukuppi. Mikään kehityskertomuskaan Yösyöttö ei ole.

Antti oppii kyllä selviytymään, mutta sankariksi hän ei kasva. Tavallaan hyvä niin, onhan kirjan tyylilaji selvästi realismi. Mutta miksi tämä kirja on kirjoitettu, mitä sillä halutaan sanoa?

Kertomus pitäytyy tiukasti vauva-arjen käytännössä. Kovin syvällisiä henkilöhahmoja kirjassa ei rakenneta. Lapsi jää objektin asemaan, lapsensa hylännyt äiti taustatekijäksi. Antin sielunelämääkin sivutaan lopulta aika kevyesti, mitä voi toki perustella minäkertojan eli Antin äijämäisellä asenteella: mies ei liikoja märehdi.

Niinpä jäljelle jää vain se vaihtoehto, että Yösyötön on tarkoitus olla realistinen kuvaus vauvaperheen elämästä - olkoonkin, että kuvattu perhe on hieman tavallisesta poikkeava. Näin ajateltuna kirjaa voi pitää onnistuneena. Elämä vauvan kanssa on ennen kaikkea silkkaa käytäntöä, ei viiltävää yhteiskunta-analyysiä tai oivaltavaa psykologisointia.

Tällaisena kuvauksena kirjan kohderyhmä toki rajoittuu vain vauva-arjesta kiinnostuneisiin. Onneksi näinä vauvabuumin aikoina meitä kuitenkin riittää. Kiitos lanttu-vinkistä!

Kotimainen kaunokirjallisuus

Kommentoi artikkelia