Mutta mitä ja ketä varten kirjoitan? Minäproosaa julkaistaan tarpeeksi ilman minuakin, ihmettelee Hannu Raittila uudessa kirjassaan Ulkona.
Ihmettelen samaa. Miksei hän valjun minäproosan sijaan tee vaikka mehevää romaania? Kirjoittihan hän mainion Canal Grande -romaaninkin.
Raittila vastaa proosassaan: "Kaikki fiktio ja varsinkin romaanit tuntuvat jollakin tavalla täysin lapsellisilta."
Takakannen mukaan teos käsittää monenlaisia proosan lajeja: reportaasia, jutunkerrontaa ja henkilökohtaista tunnustuksellisuutta. Proosa tarkoittaa suorasanaista kertomakirjallisuutta, siis fiktiota.
Ulkona-kirjan päähenkilö on kirjailija Hannu Raittila. Hän pääsee stipendiaattina Belgiaan, laskee jokea kavereiden kanssa Suomen ja Norjan rajalla, matkustaa lapsuudenystävien kanssa Albaniaan ja käy vielä miesporukassa New Yorkissa. Välillä Raittila viettää aikaa kotona ja kirjamessuilla. Työtovereista Hannu pitää jatkuvasti yhteyttä kirjailija Leena Landeriin, varsinkin tämän matkatessa Syyriaan. Kirja sisältää myös päähenkilön ajatuksenvirtaa ja pätkiä hänen tuotannostaan.
Pitääkö tähän uskoa?
Ulkona-kirjaa on vaikea olla pitämättä totena, sillä se sisältää faktoja. Tietääkseni Raittila on kuitenkin kirjoittanut Venetsia-romaanin käymättä Italiassa. Ulkona-kirjassa "minä" kertoo viettäneensä Venetsiassa kuusi tuntia vuonna 1972.
Nolottaa, sillä Raittila ylittää yleissivistykseni rajat. Kirjassa hän dramatisoi Täällä Pohjantähden alla -trilogiaa. Luin sen niin kauan sitten, etten muista siitä juuri mitään. Armeijaa käymättömänä, epäteknisenä ja Belgiaa saati Albaniaa tuntemattomana minulle voi syöttää myös näistä aiheista melkein millaista pajunköyttä hyvänsä. Eräässä romaanissa Raittila harhailutti miehiä pajukossa ja toisessa puijaili lukijaa juonenkääntein...
Maailmakin muuttuu oudoksi. Raittilan mainitsema Yleisradion draaman osaamiskeskus kuulostaa vitsiltä. Pitäisikö tarkistaa netistä tai tietosanakirjasta, missä mennään? Ehkä ei tarvitse ottaa niin tosissaan.
Kuka on ulkona?
Teoksen nimenä on Ulkona. Pääseekö tai joutuuko ulos päähenkilö, sivuhenkilöt vai lukija? Aluksi päähenkilö näyttää ulkopuoliselta yksinäisenä Belgiassa. Ulkona lienee kuitenkin sisällä kököttävä naisrunoilija. Ulkona autoilevat myös alkuasukkaat, jotka tuntevat (muka?) lähiympäristönsä huonommin kuin pyöräilevä kirjailija.
Päähenkilön orpous lientyy, kun hän saa Leena Landerista ensin ymmärtäjän, sitten rakastetun. Sisällä rakkaudessa ollaan kirjan lopulla New Yorkissa, jonne Hannu Raittila matkustaa miesten kesken. Elämässä päähenkilö väittää olleensa sisällä aina: "En ole koskaan tuntenut elämästä luopumisen halua enkä osaa sellaista edes kuvitella." Toivottavasti tämä on faktaa.
"Tästä tulee kuule ihan sietämättömän sentimentaalinen" toteaa (pilailee?) päähenkilö ystävälleen kirjasta, jota tekee. Ei tule. Tunteita kuvataan mielestäni melko vähän. Vai kuvataanko niitä paranevan juonen avulla tai tekniikan kautta? Empire State Buildingin katolla Raittila ihailee "logistista infrastruktuuria".
Vaikka Ulkona-kirja sisältää hyviä oivalluksia, kokonaisuutena se ikävystyttää. New York -jakso edustaa sujuvaa joskin latteahkoa matkakertomusta. Mieluiten luin kirjallisuus- ja taideteoreettisia pohdintoja.
Huipuksi kohoaa sketsi, jossa piispa tapaa konsultin. Raittila yltää siinä riemukkaasti aikamme arvoihin!
