EmediateAd

HEIDI JAATINEN - Ei saa katsoa aurinkoon

A A
6.3.2010 21:22

TEPPO KULMALA

HEIDI JAATINEN Ei saa katsoa aurinkoon

Gummerus 2010, 352 s. Noin 40 vuoden taakse Savoon sijoittuvan romaanin sukuyhteisössä eletään kirjaimellisesti maahanpanijaisten saatossa. Ei riitä, että nykyinen perheenpää on hautausurakoitsija. Yleensäkin henkilöiden elämänkohtalot maalautuvat tummiksi.

Väkevin värein, runollisin ja naturalistisin sävyin ne sulautuvat luontoon. Vaikka hautajaisten jälkeen pistetään jo ensi sivuilla tanssiksi, sekoittuvat vaikutelmat kuin Timo K. Mukan synkkäpohjaisessa paletissa, omintakeisesti silti.

Heidi Jaatinen löytää pienen pojan tunne- ja ajatusmaailman sisäisesti satuttavin ja ulkoisesti vavahduttavin piirtein.

Alakouluikäisen Lennun elinpiiri maalla kirkonkylän tuntumassa on särmikäs ja moninainen. Siskojen ja vanhempien ohella merkitseviksi hänelle käyvät juurakkomummo, kehitysvammainen täti tai Ruotsin-serkku.

Näiden ja myös muiden muassa pihapiirin eläinten erikoisuudessa on hassuine ja surkeine juttuineen ja tilanteineen jotain, joka vastaa pojan tunnetta omasta elämästä, jopa sen tarkoituksesta.

Yksinäisyys ei ole varsinaista yksinäisyyttä. Pikemmin se on varhainen yllyke sivullisuuden kokemukseen ja pakottava oire aikuistumista kohti. Lapsi kohtaa vanhempien kirjavan elämändraaman sitä ymmärtämättä ja kuitenkin sitä omalla tavallaan syvältä läpi käyden. Kerronnan vaikein linja on liittää kertojan ja Lennun näkökulmat yhteen. Aikuisella tasolla käsitteellistetään Lennun kokemusta. Lapsen välittömällä tasolla hakeudutaan sen ytimeen.

Tällaisesta kaksijakoisesta haasteesta kertoja selviää mallikkaasti. Lennusta piirtyy sisäisesti satuttava ja samalla realistinen muotokuva, jota tehostavat murteellinen puhekieli sekä maisemaan ja maalaisuuteen yhdentyvät näkymälliset vaikutelmat.

Liian äkkiä ja selittämättä Lennu repäistään irti lapsuuden viattomuudesta ja tuttuudesta. Maailma alkaa muuttua vieraaksi, käsittämättömäksi ja painostavaksi. Lennun reaktioita ovat pelko, sitä seuraava uhma ja itseensä vetäytyminen sekä uusien kiintopisteiden, mahdollisten turvallisten esikuvahahmojen ja vaaratilanteidenkin etsintä.

Vanhempien ihmisten ehdoilla elävän pojan maailmankuvan murtuminen saa erityistä riipaisevuutta, koska aikuisten pimeää puolta, heikkoa, julmaa ja sairasta käyttäytymistä kyetään kirjassa tarkastelemaan nimenomaan lapsen hämmentyneestä kokemusperspektiivistä.

Jaatinen kuvaa lapsuus- ja maalaisympäristöä ilmiöineen myös aurinkoisesti tai riehakkaasti. Kun valoisa vastavoima kohtaa romaania lävistävän tragiikan, se korostaa myös sitä, tekee tummanpuhuvuudesta koskettavamman. Arkisten yksityiskohtien runsaus välittyy lyhyin ilmavin luvuin ja yhteydessä Lennun mieleen. Tekstin ote pitää. Lopussa realismi ja vertauskuvallisuus viedään johdonmukaisesti äärimmilleen.

Kotimainen kaunokirjallisuus

Kommentoi artikkelia