EmediateAd

Juha Itkonen - Seitsemäntoista

A A
19.8.2010 0:01

SAARA HARJU

JUHA ITKONEN Seitsemäntoista

Otava 2010. 283 s. Kirja ei ole Juha Itkosen paras. Eikä se ole huono, sillä Itkosen huonokin on parempi kuin monen muun hyvä. Olen aiemmin ihaillut Itkosessa hänen kykyään hallita kokonaisuutta. Nyt petyin tekstin pyörittelyyn. Itkoselta on selvästi tarina hukassa.

Kaikki alkaa kirjailija Julius Ilosen kirjasta. Hän kirjoittaa nuoruudestaan, muokkaa yksityiskohtia joiltain osin ja kirjoittaa niin kuin itse muistaa. Vanha työkaveri tavaratalosta muistaa asiat kuitenkin toisin. Alkaa vääntö siitä, miten asiat oikeasti menivät, ja onko kirjailijalla oikeutta käyttää toisten elämiä materiaalinaan.

Kirjassa on erilaisia kertojia ja versioita tapahtumista. Tarina on sitten se yhdistelmä, joka näistä syntyy. Vastuu kertomusten muodostamisesta kokonaiseksi tarinaksi jää lukijalle.

Idea on periaatteessa hyvä. Rakenne tukee teemaa: elämän, muistin ja tarinoiden pirstaleisuutta sekä teesiä siitä, ettei ole olemassa mitään yhtä totuutta tai tarinaa, on vain kertomus.

En ole ihan vakuuttunut siitä, etteikö teemaa olisi voinut käsitellä paremminkin. Ajattelen myös, että kirjailijan tehtävä on nimenomaan luoda tarina, johon lukija saa uskoa. Kirjallisuuden viehätys piilee siinä, että edes yhden kirjan verran saa uskoa valmiiseen tarinaan.

Se, että Itkonen metakertomuksessa kirjoittamisesta tilittää elämän kaoottisuuden kirjaksi, on läheistä sukua Bill Cosby Show'n vaihtumiselle The Osbournesiksi. Ilmiön voi nähdä joko ajalle tyypillisenä tarpeena "mennä kulissien taakse" tai sitten ihan vain laiskuutena. Miksi kirjoittaa perhekomediaa, kun voi asettaa kameransa oikean perheen oikeaan kotiin ja antaa tarinan kertoa itse itsensä?

On valintakysymys, haluaako nähdä Seitsemäntoista-kirjan tätä ilmiötä kuvaavana aikalaiskertomuksena - kirjan kirjoittamisen tositeeveenä - vai Itkosen luomistyön notkahduksena.

Hallittujen ja hyvin suunniteltujen kokonaisuuksien taitajan kynästä tällainen tekstikokoelma vähän haiskahtaa. Itkoselta odotettiin uutta kirjaa, mutta pöytälaatikossa oli vain sekalaisia pätkiä. Lopulta kirja kasattiin niistä ja liimana käytettiin jälkikäteen keksittyä pirstaleisuuden ideaa?

Itkonen on kuitenkin sen verran fiksu, että torjuu kritiikinkin etukäteen kirjailija Ilosen kirjoittamien kritiikkivastineiden muodossa. Vaikka sekin on tietysti fiktiota, kriitikko ei voi ohittaa tekstiä pysähtymättä.

Kun kolmikymppinen kirjailija Juha Itkonen kirjoittaa kolmikymppisen kirjailijan Julius Ilosen suulla vastinetta kriitikolle, on leikittely tietoista. Mutta onko se nerokasta kikkailua vai ärsyttävää väistelyä?

Jään odottamaan Itkosen seuraavaa tarinaa. Jään odottamaan, että Itkosen ansiokas kerronta ja kyky kuvata kertomuksensa kohdetta kutkuttavan terävästi kiinnittyvät taas yhtä osuvaan ja kuvausvoimaiseen tarinaan.

Kotimainen kaunokirjallisuus

Kommentoi artikkelia