J.M. COETZEE Huonon vuoden päiväkirja Suom. Seppo Loponen. Otava 2010. 233 s.
J. M. Coetzeen romaanissa Huonon vuoden päiväkirja (alkuteos 2007) on yllättävän raju ja pessimistinen rinnastus klassisen musiikin ja ihmiskunnan nykytilan ammottavasta ristiriidasta.
Saman ihmislajin piirissä toteutuvat niin Jean Sibeliuksen musiikki, viidennen sinfonian ylevät, kauniit ja harmooniset sävelet kuin Guantanamon vankileirien kidutus ja suurvaltapolitiikan äärimmäinen moraalinen rappio.
Postmodernin arvonihilismin läpikäynyt ihmislaji on menettänyt kosketuksensa moraalisiin käsitteisiin kuten häpeä, kunnia, syyllisyys ja nöyryys. Tämä moraalinen näivettyneisyys heijastuu sekä uskontoon ja politiikkaan että taiteeseenkin. Ihminen ei enää kunnioita itseään.
Todellisuus muodostuu nyt tunteiden jäljittelystä, esittämisestä, plagioinnista ja imitaatioista. Elämykset ovat kuin huonojen tv-sarjafilmien synnyttämiä epäorgaanisia mutaatioita, matkittua todellisuutta ja eläytymistä, pelkkää peilaamista.
Emootioiden hienot vivahteet ja sävyt, jotka olivat suurten säveltäjien - viimeisinä heistä Sibelius - ja klassisen kirjallisuuden - erityisesti Tolstoi ja Dostojevski - keskeisiä ilmaisun ominaisuuksia ja ulottuvuuksia, ovat nykymaailmassa kadonneet. Kukaan ei kohta tiedä niistä yhtään mitään. Tasa-arvo on toteutunut.
Näin ainakin miettii Coetzen uuden romaanin kapinoiva päähenkilö, vanheneva etteläafrikkalainen kirjailija, joka asuu nykyisin Australiassa. Hän on kirjoittamassa esseekokoelmaa aiheesta, mikä nykymaailmassa on oikein mättää, mikä siinä on pielessä.
Kolme kerrosta
Coetzen romaanin kirjailija on samaa mieltä kuin Philip Rothin romaanien päähenkilö Nathan Zuckerman, että kirjallisuus ei enää kykene perinteisin keinoin kuvaamaan nykymaailman absurdeja ja manipuloittuja tapahtumia ja käänteitä.
Niin skitsoa ja ristiriitaista on ihmiselämä, politiikka, koko nykymaailmassa oleminen. Miten kirjallisuuden pitäisi tähän reagoida?
Tarvitaan kirjallisia tekniikoita, jotka pääsevät suoraan ristiriitojen ytimeen. Tässä kovassa pelissä humanistinen ihmiskuva toteutuu lähinnä vain museoissa, muistoina menneistä suuruuden ajoista. Traditio sinänsä asettaa kyllä nykyihmisen ironiseen valoon.
Coetzee kuljettaa romaanissaan tekstiä kolmessa tasossa ja valottaa näin kirjailijan älyllistä ja aistimellista puolt sekä niiden välistä ristiriitaa. Nuoren naisen takapuoli on elämyksellinen vallankumous.
Yllättäen kyllästynyt kirjailija huomaa, että samassa talossa asuu hyvin muodostunut ja eroottisesti kiinnostava nuori nainen. Kirjailija haluaa hänet heti sanelutekstiensä puhtaaksi kirjoittajaksi. Kultivoituneiden esseiden alapuolella syntyy näin toinen, aistillisten mielikuvien kertomus. Nimenomaan mielikuvien kertomus.
Erotiikka on aina ollut ikiaikainen luonnonvoima, mielukuvien herättäjä ja taistelutanner. Eros on melkeinpä ainut voima, joka on säilyttänyt mytologisen alkuperänsä. Se on myös fiksaation, taantumisen kohde, sillä Eros, kuten filosofi Kierkegaard toteaa Viettelijän päiväkirjassaan, on vain vierailulla tässä ihmisten katoavassa maailmassa.
Huonon vuoden päiväkirja on mestari Coetzeen taidonnäyte, romaanikirjallisuutta nimenomaan tässä ajassa.
