KATRI LIPSON - Kosmonautti

A A
28.8.2008 0:01

KATRI LIPSON Kosmonautti (Tammi 2008, 199 s.)

Katri Lipsonin esikoisromaani on hyvin eheä. Ulkoisesti pieneltä ja kieleltään vähäeleiseltä vaikuttava teos kasvaa pyörteisesti ja kierteisesti kuin tähtisumu koko elämän mittakaavaksi.

Kosmonautin päähenkilö on Sergei, Serjosa, joka kuvataan poissaolona, kaipuuna, ikävänä.

Hänen kuolemansa suistaa lähipiirin radaltaan - ystävä Sasan, opettajan, äidin, vieläpä dokumenttia tekevän ohjaajan ja peräti Moskovan ja koko Venäjän valtakunnan, jonka kunniakkaaksi ja toivon täyttämäksi symboliksi nuori Serjosa nousee unelmallaan päästä kosmonautiksi.

Eläessään Serjosa on hiljainen ja vetäytyvä, mutta täynnä valoa ja liikettä. Hänen kuolemansa räjäyttää valon alkuräjähdyksen mittoihin, ja tämä voima on työntävä muita henkilöitä uusille radoilleen.

Romaanin maisema on luminen ja öinen Murmansk, sen ahtaat, pienet, kosteuden syömät ja viimaiset asunnot. Serjosan silmin kukkulalta kuitenkin avautuu tähtitaivas ja unelma päästä avaruuteen, jotta näkisi Maan - jotta näkisi kokonaisuuden, merkityksen, ikuisuuden.

Lipson kuvaa henkilöitään äärettömän taitavasti. Ainoa, joka on läsnä ja tietoinen, on Serjosa, jonka on väistyttävä elämästä ja tarinan tieltä, jotta päästään kiinni henkilöihin, jotka toimivat kuin unessa, tiedostamattomina.

Heidän haparointinsa on sekä järkyttävää että hämmentävää mutta samalla niin inhimillistä ja paljastavaa.

Koska Serjosa kuolee, hänen valonsa säilyy. Muut henkilöt saavat jäädä haparoimaan ihmisten varjoissa läikähtelevässä elämässä. Niinpä Kosmonautista tulee paitsi ystävyyden, unelman ja rakkauden kirja, myös halun ja surun kirjoitusta, joka on unen ja ihmeen kaltaista.

Romaani tuo voimakkaasti mieleen Kieslowskin elokuvat ja surusta leijuvine naisineen myös Pasolinin. Näille elokuville ja Kosmonautille yhteistä on se, että dialogissa ei oikein koskaan sanota mitään suoraan, mutta pinnan alla jylläävät mahtavan suuret voimat.

Katri Lipsonin romaania ei hotkaise yhdeltä istumalta, niin taitavasti hän kutoo verkkaisesti etenevään tekstiinsä koukkuja. Kosmonautti soi kuin opettaja Svetlanan tärisevin käsin levylautaselle asettama särähtävä sinfonia, joka löytää ihmisten välisen käsittämättömän kommunikaation alta niitä liikuttavat voimat.

Paitsi, että teos on rujon runollinen ja murheellisen näköisessä eleettömyydessään kaunis, se myös kummalla tavalla pakottaa ajattelemaan.

Kirjailija vie tapahtumat vieraaseen, niukkaan maisemaan, mutta ihmisissä, heidän välisissä suhteissaan ja unelmissaan on jotain heikottavalla tavalla tuttua.

Kosmonautti on sensuelli ja surumielisen kaunis romaani ihmistä liikuttavista arvaamattomista voimista.

PAULIINA SIEKKINEN

Kotimainen kaunokirjallisuus

Kommentoi artikkelia